Emäntä löi kätensä yhteen. Hän huomasi kohta miten kauheata tuo oli ja miltä se näyttäisi hänen sitä kertoessaan noille pelästyneille naisille.
"Mutta toivon, ettet vaan —" sanoi seppä nousten istualtaan.
Vaimo haki sill'aikaa jotain ruokakaapista. "Onko venkoolitee taas lopussa?"
Kamarin ovessa kääntyi seppä jälleen: "Toivon ettet vaan hiisku tästä kenellekään. Jos jotain vielä tapahtuu, niin voivat ihmiset sanoa että olemme siitä tienneet etukäteen…"
"Teetä täytyy talossa jo pikkupojankin tähden olla. Tulisipa kaunis juttu, kun sitä yöllä tarvittaisiin. Eikä tässä ole ketään, jonka lähettäisi ostamaan. Eihän siinä auta muu kuin lähteä itse apteekkiin."
"Ja me joudumme hornan kattilaan, kuulehan!"
"Ei sinun tarvitse minua neuvoa", vastasi emäntä miltei loukkaantuneena. "Pitäisihän minut tuntea."
Seppä katosi kamariin merkitsevästi päätään nyökäyttäen. Emäntä pani päähänsä kellotaulun ja heitti sinisen päällysnutun hartioilleen. Tuvan ovessa hän vielä kerran pysähtyi. "Epäilenpä että hän nauraa tuolla kamarissa. Hän on yhtä ilkeä kuin itse Fritz. Miehet ovat syntyneet hirtehisiksi. Tuskin hän sentään tekee pojalle kehdossa mitään? Kas, nauru kuuluukin kadulta. Hänhän jo kuorsailee. Ei Fritz toki minua vastaan tule? Miten pimeä nyt onkaan! Mutta ei auta — teetä täytyy talossa olla."
9.
Asia muuttui rouvien mielestä päivä päivältä arveluttavammaksi, ja samassa määrässä suurenivat ja tihenivät kahvipilvet olkikaton ja heisipuun ympärillä. Sinä päivänä savusi talon savupiippu pienen tulivuoren lailla. Niin lukuisasti eivät rouvat olleet vielä milloinkaan olleet koolla. Puuttui vain sepän emäntä ja saunaemäntä, ja näitäkin odotettiin.