Siihen oli painavat syyt.
Huomenna piti Heleijan jälleen mennä Zainhammeriin. Niin kauvas hän ei ollut enää etääntynyt kaupungista siitä asti, kuin Fritz oli alkanut häntä väijyä. Ja nyt voi sattua, kuten useasti ennenkin, että hän viipyisi matkalla niin kauvan, että vasta yöllä palaisi Ulrikin-metsän kautta. Se oli tiheä metsä ja tie siellä yksinäinen, sen varrelta tiedettiin kertoa lukemattomia kauheita juttuja.
Olipa muitakin pahoja enteitä. Kankurin, emäntä vakuutti ettei hän milloinkaan ollut kuullut kukon laulavan niin omituisesti ja niin harvinaiseen aikaan kuin viime päivinä. "Aivan", lauloi hän ikäänkuin pyrkien tuolla näkymättömällä rukillaan laulun omituisuutta matkimaan — "aivan kuin itkevä lapsi."
"Se merkitsee ilmanmuutosta", sanoi muurarin emäntä.
"Vai ilmanmuutosta muka?" ehätti Walleriina-rouva. "Ja onko ilma sitten muuttunut? Ainoastaan kaksi kertaa minun muistini aikana kukot ovat samalla tavalla laulaneet. Toinen sattui päivää ennenkun paimen murhasi erään nuoren miehen Ulrikin-metsässä ja toinen silloin kun württembergiläiset sodan aikana joivat Schwanen kapakassa. Kankurin emäntä on minun serkkuni. Ja jos minä ja minun serkkuni emme tiedä mitenkä Luckenbachin kukot laulavat, niin en tosiaankaan ymmärrä mitä tekemistä minulla täällä on. Tässä istun ja kysyn: minkätähden sitten olisin koko yön nähnyt unta vanhasta ruiskuhuoneesta? Ja emmekö minä ja serkkuni ehkä tiedä sitäkään, minkälaista unta olemme nähneet, vai tietääkö muurarin emäntä senkin paremmin?"
"Älkää pahastuko, hyvä rouva", hyvitteli muurarin emäntä. "Jokainen puhuu parhaimpansa mukaan, ja onhan mahdollista että se kukko, jonka minä kuulin laulavan ilmanmuutosta, ei ollutkaan oikea luckenbachilainen. Muuten se ei olisi niin loukannut arvoisaa Walleriina-rouvaa. Eikä se voikkaan olla mikään oikea luckenbachilainen, joka ei sen enempää Walleriina-rouvaa kunnioita."
Walleriina-rouva oli pelottava vihassaan, mutta hän leppyi pian ja vahvisti juhlallisella myssyn heilautuksella että vanhat hyvät välit olivat entisellään.
Puusepän emäntä tarttui puheeseen vähän epäröiden. "Ellei arvoisa
Walleriina-rouva pahastu, niin olen minäkin nähnyt kummallista unta.
Koko yön tuntui siltä kuin olisi vieressäni vuoteessa ollut karhu.
Mieheni herätti minut kaksi kertaa, kun niin kiivaasti hengitin."
Ja kun Walleriina-rouva hyväksyi puusepän emännän unen, niin
olivat kaikki muutkin uneksineet — eivät tosin niin ylhäistä eikä
merkillistä kuin Walleriina-rouva, mutta joka tapauksessa jotain
Heleijaan soveltuvaa.
Kammottavista unista johtui puhe vielä kammottavampiin juttuihin. Äänet alenivat kuiskaukseksi. Toinen oli tuskin lopettanut, kun toinen jo alotti. Ja kun vihdoin kaikki oli hiljennyt, niin että kuultiin pajujen suhina ja heisipuun oksien kahina talon katolla ja seinillä, silloin muuttui todellisuus kammottavintakin juttua pelottavammaksi.
Kaikki katsoivat puhuessaan Heleijaan. He eivät uskalla päästää häntä matkalle, hänen täytyy jäädä kotiin joko vapaaehtoisesti tai vasten tahtoaan. Mutta tuon hänelle sanoakseen heidän täytyy keskeyttää juttunsa. Syntyy hiljaisuus, jolloin jälleen kuullaan pajujen suhina ja heisipuun oksien kahina.