Voi sitä, joka silloin on viimeisiä tuossa hurjassa keppien, päiden, hattujen ja lakkien sekamelskassa, mikä työntyy pelastusta tarjoovia ovia kohden! Joukon kulettamana hän ei lopulta tiedä mikä liikkuu, hän vai ympäristö, talot vai myymäkojut. Väliin näkyy tuo pelastava ovi, väliin se katoaa, mutta likemmäksi hän ei pääse. Sateen ja myötätunnon pehmittämä hatturähjä laskeutuu vähitellen lempeästi hänen kärsivien kasvojensa peitteeksi, kunnes virta äkkiä työntää hänet sisään jostakin ovesta, jota ei muista koskaan nähneensä.
Näin on itse markkinapaikalla. Kaupunkiin johtavat tiet tarjoovat paljon samallaisen ohella kuitenkin aivan eri näön. Kotimatkalla olevat ovat jo hyvän aikaa pitentäneet ja kiirehtäneet askeleitaan — nyt he syöksyvät juoksuun. Tienvarren poppeleissa istuvien ihmettelevien korppien silmissä näyttää tie sieniä kasvavalta kankaalta — siinä punaisia, sinisiä, harmaita, mustia. Sateenvarjo on päivän sankari. Kenellä ei sitä ole, pyrkii sellaisen muodostamaan. Alushameet, kääreet, vastaostetut vesikannut, ruukut, keittoastiat — kaikki unohtavat huutavassa hädässä alkuperäisen kutsumuksensa. Tuolla rientävät vaimot ja tytöt, päätään esiliinalla peittäen, sukat ja kengät kädessä keikkuen, lätäköistä ja vedestä välkkyvää tietä myöten. Tuolla joku tulla roiskuttaa höyryävän hevosen selässä, niin että naiset huutavat ja miehet pakenevat. Tuossa taas vaunut täpötäysinä vierivät ohi. Hädästä pelastuneet naurahtelevat. Seisoa töllistelemään ei jää kukaan, korkeintaan joku päihtynyt, hätänsä autuaasti unohtaen, tahtoo asettua levolle keskelle tietä. Mutta hänetkin riistävät mukanaan nauravat miehet tai harmista itkevät naiset, puoleksi huutaen, puoleksi laahaten, miten vain parhaiten onnistuu.
Näin on asian laita ollut kaikilla Grunden markkinoilla, siitä asti kun nämä markkinat ovat almanakkaan merkityt.
Se, joka tahtoo kuulla asiasta vielä tarkemmin, kuunnelkoon Reickerin ravintolan emäntää, joka juuri on siitä kertonut vierailleen. Vieras-rukat — he ovat kuin sillit tynnyrissä! Ajatelkaamme sata henkeä sullottuna ahtaaseen kyläravintolaan, päät raskaissa lampun- ja tupakansavupilvissä, märkien vaatekappaleiden tuskanhikeen käärittyinä. Olisipa siinä todella joutunut neuvottomaksi, minkä noista lukemattomista pöydän alla ristin rastin olevista raajoista ottaisi omikseen loukkaamatta toisen onnettomuustoverin omistusoikeutta, jos olisi pakko paeta täydellistä tukehtumista. Sillä siellä täällä tuikkivat lamput kykenivät valaisemaan vain sen verran, että ihmiset oikein näkivät miten pimeätä oli.
Mutta hätä voi tuntua siunaukselta, kun se pelastaa vielä suuremmasta hädästä. Ja pian päättyi suuremman kanssa pienempikin. Sade laimeni, ja ketä ei kodistaan huolehtiminen ajanut tuohon heikkenevään vihmaan, se viipyi ravintolassa kunnes sade kokonaan taukosi.
Taivaskin vaaleni, pilvissä näkyi jo aukkoja. Kuu kohosi varpailleen ja katseli pilvien lomitse märkää tietä. Sieltä kuulsi sitä vastaan tuhat peiliä, joista se näki mielihyväkseen miten paljon kauniimmaksi ja pulleaposkisemmaksi se sitten eilisen oli taas tullut.
Mutta oli sellaistakin väkeä, joka syystä tai toisesta jäi rauhallisesti ravintolaan, odotellen tien kuivahtamista. Tätä lajia oli myöskin meidän miehinen kolmiapilaamme Luckenbachista. Sepän oli vain silloin hauska kotonaan, kun hän voi syöttää eukolleen tekaistuja juttuja tai tehdä hänelle kepposia. Martin-emäntä, kankurin aviopuoliso, taas sairasti kokonaista tautiliutaa, joilla oli se omituisuus, että ne alkoivat häntä vaivata joka kerta kun hän kuuli Marttinsa läähättävän kotiportaita ylös, eivätkä tauonneet ennenkun tämä jälleen yskien lähti tiehensä. Mikä räätälille teki oman lieden suloisuuden katkeraksi, sen tiedämme jo ennestään.
Nuo kolme istuivat lopulta miltei yksin, kukin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Olipa todella tarpeen sellainen ääni kuin se, mikä nyt juuri kuului oven takaa, herättääkseen heidät jälleen.
"Tässä on miehenne, rouva Dotin!" kuului ulkoa Heleijan ääni. "Se on paras mies kuin ajatella saattaa. Se ei polta tupakkaa eikä juo viinaa, ja kun häneen kyllästytte, ei teidän tarvitse muuta kuin puraista siltä pää poikki."
"Siihen se kelpaa!" kuultiin emännän nauravan. "Niinpä otankin hänet. Mutta jos sen kanssa pitäisi naimisiin mennä, en suinkaan siitä huolisi."