"Varmaa on", arveli puusepän emäntä, "että hänellä on pahoja aikeita. Ja ihminen, joka on voinut tehdä salaisia tekoja, mahtaa olla oikea päävoro. Sellaisesta voi uskoa mitä hyvänsä."
Tuo "mitä" oli jo paljoa selväpiirteisempi, kun ovi jälleen avautui. Ja se se todellakin oli, joka nyt astui sisään, pitkänä ja laihana; kasvonpiirteillä itse ilmetty kauhu.
Tuo kauhistava "mitä" vaipui sepän emännän haamuna tuolille ja katsoi sellaisella kammolla ovelle päin, että kauhu tarttui kaikkiin muihinkin.
Heleija yksin nauroi. — "Tuleeko sieltä nyt Holderin Fritz, arvoisa rouva?"
Sepän emäntä vain viittasi käsillään, kykenemättä mitään puhumaan.
"Se on minun takanani, tuon suuren puun tällä puolen. Jo pajasta asti se on minua seurannut. En ole uskaltanut taakseni katsahtaa. Se on ihan varmaan vielä siellä ulkona. Ja se on ihan luudan näköinen."
"Mutta hyvä sepän rouva", sanoi Walleriina-rouva päätään pudistaen, "kuinka voitte tietää sen ulkonäön, kun ette ole uskaltanut taaksenne katsoa?"
"Olen sen kuullut!" vastasi sepän emäntä. "Aivankuin joku olisi takanani lakaissut."
Heleija tahtoi mennä katsomaan mikä siellä oli, mutta rouvat tarttuivat häneen eivätkä päästäneet.
"Olkoon minun puolestani, jos mieluummin turhia pelkäätte", nauroi tyttö.