Sepän emäntä oli tosin ajatellut miten hän ensin olisi salaperäinen eikä puhuisi mitään, ennenkun kankurin emäntä luulisi olevansa häntä etevämpi. Silloin vasta hän purkaisi tietonsa. Mutta pelko, joka oli häntä tänne asti saattanut, kukisti koko hänen ihanan suunnitelmansa.
Sen lisäksi hänen kertomuksensa keskeytyi juuri jännittävimmässä kohdassaan. Ulkona oven takana kuului joku liikkuvan hiljaa ja nopeaan kuin henki. Epätietoista oli muistuttiko tuo ääni enemmän ohilentävän kyyhkysen siipien suhinaa vai hiljaista, kammottavaa naurua.
Sepän emäntä kivettyi sanattomaksi. Kaikki katsoivat kauhistuneina oveen päin.
Vihdoin vakuutti kukkarontekijän emäntä, että jos luuta yleensä kykenisi nauramaan, niin sen nauru varmaan kuuluisi juuri tuollaiselta.
"Seppä se oli!" naurahti Heleija. "Hän kuuntelee siellä ulkona. Vaan eipä tuo mikään ihme olisi, vaikka luudatkin rupeisivat nauramaan."
Nyt sekaantui pajukon suhinaan syviä kellonääniä. Yks—kaks—kolme— jo kymmenes. Ei, vielä yhdestoista. Ja vielä kerran! Onko se mahdollista? Kaksitoista? Mutta jumalan tähden, mihin aika on kulunut? Nyt en voi enää viipyä minuuttiakaan. Näin puheli jokainen, mutta kukaan ei rohkene ensiksi lähteä liikkeelle.
Piti rohkaista ensin mieltä varotuksilla ja neuvoilla.
"Ethän vain mene, Heleija?"
"Jääkää herran tähden toki huomenna kotiin!"
"Sitäkö varten että ihmiset oikein nauraisivat? Menen, ja oikein pulskasti menenkin, kuin hevosella ajaen!"