"Oi hyvä jumala, kun ajattelen mitenkä terveenä ja raittiina tuo
Heleija nyt puhuu kanssamme, ja huomenna —"
"Kaikkea! Ei tällaiset vesat niinkään helposti huku."
"Heleija, Heleija! Jospa sinun käy huomenna hullusti!"
"Lorua, nyt alan jo suuttua. Minä menen — niin se on, ja sillä hyvä!"
"Hyvästi siis Heleija! Hyvästi! Emme enää tässä maailmassa näe toisiamme. Kun olette kuollut, niin kadutte itsepäisyyttänne. Oi hyvä jumala! Te olette jo melkein kuin kuollut. Oi voi! Hyvästi, hyvästi!"
Äänet kaikuivat yhtaikaa voivottavina ja nyyhkyttävinä, aivankuin hautajaiskellot. Pienten kellojen solinassa soi Walleriina-rouvan syvempi ja harvempi poljento kahta tärisyttävämpänä.
Sitten alkoivat loppumattomat hyväilyt. Se, joka ei ylettynyt Heleijaan saakka, tarttui johonkin toiseen. Se, joka ei enää löytänyt ketään yksityistä, syleili kokonaista joukkoa. Se oli todellinen jäähyväiskerä, jonka yli huoneessa liitelevä tuskanenkeli vuodatti kyynelvirtoja.
Yhtä usein kuin väsymys purki kerän, yhtä usein sen jälleen kokosi kotiinmenon pelko keskellä sydänyötä, kunnes vihdoin kauhistava karjunta juuri oven takana sen yhdellä nykäsyllä hajotti. He kuulivat kauhistavan äänen — oi, ohhoi kuinka hyvältä tuntui: sehän olikin vain vanha Diktus.
Olipa mainio juttu saada miehinen saattaja. He kulkivat vanhan Diktuksen jälkiä, jääden aina odottelemaan, kun hänen täytyi torveensa puhaltaa.
Silloin virkahti Walleriina-rouva: "Nyt käyköön miten tahansa. Olemme täyttäneet velvollisuutemme. Olemme kristillisestä rakkaudesta laiminlyöneet omat asiamme. Antaisin mitä hyvänsä, kunhan Heleija tulisi järkiinsä. Mutta seppel pitää hänen saada kirstulleen moinen, ettei sellaista ole saanut vielä yksikään köyhä luckenbackilais-tyttö!"