10.
Mies taistelee onnettomuutta vastaan. Hän väistyy uhkaavien pilvien tieltä, hän koettaa tehdä jo tapahtuneen tyhjäksi, ja milloin hän ei siihen kykene, hän alistuu kohtaloonsa. Nainen, kun hän ei voi onnettomuutta väistää, kukistaa sen sisällisesti purkautumalla ulkonaisiin valituksiin, hän kukistaa kärsimyksen nauttimalla siitä. Lieneekö halu jakaa tätä nautintoa yhtä puoleensavetävää kuin haukotteleminen, varmaa on että vahvinkaan ei voi olla ottamatta näkyväisesti osaa ellei onnettomuuteen, niin ainakin valituksiin. Niinpä olisi varmaan Heleijaankin tarttunut tuo rouvien yleinen säälintunne, ellei hän olisi sattunut olemaan itse sen esineenä.
Mutta nyt, kun hän vihdoin oli yksin pienessä tuvassaan, tuntui tuo yleinen mieliala ryntäävän sitä valtavammin esiin. Hän tunsi itsensä vastoin tahtoaan pakotetuksi mielessään kuvittelemaan kaiken, mitä rouvat olivat puhuneet. Uni, jota hänen muuten ei milloinkaan tarvinnut odottaa, ei ottanut tänä yönä tullakseen.
Vielä ennen vuoteelle menoa oli Anna-Maija hänelle sanonut: "Minunkin täytyy toki kertoa uneni. Noitten ylhäisten rouvien läsnäollessa en rohjennut."
"En viitsi mokomaa kuulla!" vastasi Heleija. "He ovat tuon kaiken itse keksineet."
"Mutta aatteleppas", alotti Anna-Maija, "kun olin juuri nukkumaisillani, tuli äkkiä mieshenkilö vuoteeni ääreen."
"Tyhmyyksiä", sanoi Heleija. "Ovi oli tarkasti sulettu."
"Niin, Heleija, mutta sehän olikin vain uni. Näin sen niin selvästi kuin näen sinut nyt."
"Miksette ajanut häntä pois? Eihän teidän olisi tarvinnut kuin huutaa minua."
"Jospa olisin kyennyt ajamaan, mutta kun en saanut äänen pihausta kurkustani."