Heleija vapisi ajatellessaan mitä tuollainen unikuva saattaisi tehdä avuttomana makaavalle uneksijalle. Hän ei ollut milloinkaan itse unta nähnyt ja muiden unijutut olivat hänessä synnyttäneet sen käsityksen, että unet olivat kauhean pelottavia, miltei aavemaisia. Monena yönä ennen nukkumistaan oli hän oikein pelännyt ettei vain hänelle sellaista sattuisi.
"Ja mies", jatkoi Anna-Maija, "kuristi minua kurkusta. Oi kuinka ponnistelin vastaan, vaan en voinut mitään, ja sitten se lopulta meni itse tiehensä."
"Oikeinko te tuollaista tunsitte?" kysyi Heleija.
"Tunnen vieläkin tuon puristuksen kurkussani", vastasi vanhus. "Ja sitten olin yhtäkkiä kirkossa!"
"Kirkossa? Ettekä ole jalallanne astunut talosta?"
"Unissani, unissani, Heleija."
Heleijan poskille kohosivat valkeat pilkut. Vihdoin hän huudahti: "Tyhmyyksiä! En viitsi enää kuulla mitään noista asioista. Menkää ylös kamariinne. Kyllä jo on aikakin, huomenna täytyy olla varhain jalkeilla. Lähden liikkeelle jo auringon noustessa."
"Kylläpä sinä, kylläpä sinä, Heleija! Zainhammeriin vaan, vaikka rouvat ovat niin varottaneet ja vaikka sinun ehkä täytyy yöaikaan kulkea Ulrikin-metsän läpi. Siellä sinulle voi jotain tapahtua, mutta sitä et pelkää, vaan unta, joka ei ole mitään, sitä sinä pelkäät!"
"Pelosta ei ole puhettakaan. Mutta nyt te menette ylös ja nukutte hyvin — niin se on, ja sillä hyvä!"
"Hänelle ei nyt kerta kaikkiaan mahda mitään", jupisi Anna-Maija noustessaan portaita yliskamariin. Siellä hän sai vapaasti itkeä ja valittaa.