Kuinka ikävöimmekään tällaisessa tilassa nähdäksemme jonkun elävän olennon! On kuin kaipaisimme näkyvää todistusta, ettei maailma ole vielä kokonaan kuollut. Jo yksinkertainen "hyvääpäivää" tai "jumal'antakoon" hyväilee viileällä sormellaan nääntyvää sieluamme, terästäen askeltemme pontta.
Heleija oli kulkenut metsässä jo runsaan kolmeneljännestuntia näkemättä ainoata elävää sielua. Laskevaa päivää muistutti enää vain heikko sini punerva heijastus, joka väreili siellä täällä jollakin petäjänrungolla kuin menneisyyden henkäys. Sekin katosi ja yön hallituskausi alkoi. Tyttöä vastaan lehahti kuin pidätetty hengitys. Hänen takanaan kahisi salaperäisten askelten hiipaukset, ikäänkuin houkutellakseen häntä taakseen katsomaan. Nyt joku hiipii pensaikon läpi, tuolla, missä kaamea valo väikkyy kuin ilmestys yön kalpeilla poskilla, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä. Aivankuin raskas ruumis hiipisi pensaikon läpi. Valaistus lähenee, katoaa jälleen, ja hänen eteensä ilmestyy äkkiä suuri, kummallinen olento.
Mutta se ei olekkaan mikään hirmukuva eikä aave.
"Hyvää iltaa!" lausahtaa naisen ääni. Tervehtijä on kärryjä työntävä talonpoikaisnainen. Ja nyt huomaa Heleija että tuo, mikä ensin näytti valoilmiöltä ja sitten lähempänä hirmukuvalta, onkin muutamia suuria valkoisia kangaskääröjä, jotka kohoovat korkealle kärryjen reunan yli.
"Jumal'antakoon!" vastaa Heleija ja suoristaa vaistomaisesti vartaloaan.
Samana hetkenä ukkosilman kotkansiivet siirrähtävät levälleen taivaalla ja iloksemme huomaamme että kuu varmaankaan ei ole kaukana, vaikka ponnisteleekin vielä pilvien takana.
Oi, jospa se astuisi esiin — nyt on täysikuun aika.
Molemmat pysähtyvät vaistomaisesti ja laskevat kärrynsä maahan. Molemmat pyyhkivät hien otsaltaan ja talonpoikaisnainen sanoo: "Te se varmaan olettekin."
Heleija ihmettelee kenen hänen pitäisi olla.
"Tehän olette suuri ja vahva, ja jo kauvaa kuulin kolinasta että kuormassanne on rautaa. Te se olette! Teitä hän kysyi."