"Kysyi? Minua? Kuka?"
"Ette tullut, jumalan kiitos, vielä silloin vastaani. Ja vaikka olisitte tullutkin, niin enpä olisi sitä hänelle sanonut. En vainenkaan! Sillä näin kirveen välähdyksen. Hän oli sen pistänyt poveensa takin alle, mutta se oli siksi suuri että sen kuitenkin näin."
Heleija ei vieläkään oikein asiaa ymmärrä, mutta väristys käy hänen ruumiinsa läpi tuota toista ajatellessa. "Eipä siltä että pelkäisin", sanoo hän selittävästi itselleen, "mutta onhan kauheata että joku tekee tuollatavoin."
"Kerron niinkuin asia on", alotti nainen istuutuen kärryilleen kangaskääröjen keskelle. "Koko tunnin olen ajatellut vain sitä, että tahtoisin teitä tavata ja siitä puhua. Voin lyödä vetoa ettei hän ollut veljenne, niinkuin sanoi. 'Mutta minkätähden häntä kysytte?' sanoin minä. Silloin huomaan miten noloksi hän käy. 'Ulrikin-metsässä ei ole liian turvallista kulkea', sanoo hän. 'Niin', ajattelen minä, 'ei minustakaan'. Ja jos tulisin teitä vastaan, niin en saisi teille ilmottaa hänen teitä kysyneen. 'Niin', ajattelin minä, 'sitähän minäkin'. Ja kun tahdoin tietää kuka hän oli, ei hän ollut kuulevinaan. Juuri silloin tuli ihmisiä kaupungista päin. Minä koetin katsoa häntä kasvoihin, mutta samassa hän katosi. Mutta nuo tulijat sanoivat heti: 'Jospa Heleija tuon tietäisi!' Ja he sanoivat että minun pitäisi Jumalan tähden siitä teille kertoa, jos tulisin teitä vastaan. Ja koska arvelen teidät Heleijaksi, niin pyytäisin teitä mieluummin kääntymään takaisin kuin rientämään hänen kynsiinsä. Mutta minulla on vielä pitkälti matkaa. Jos tahdotte seurata, niin tulkaa kanssani."
Vaimo nousi ja lähti liikkeelle.
Varsin mahdollista, että Heleija olisi hänen neuvoaan seurannutkin, ellei vaimo olisi häntä tuntenut. Mutta eukko voisi vielä kertoa että Heleija oli pelännyt, oli mennyt pakoon! Ei, hän oli terve ja voimakas!
"Vaikka siellä olisi kaksi Holderin Fritziä!" huudahti Heleija metsälle. "En pelkää kahtakaan tuollaista. En neljänkään tähden kääntyisi. Niin se on, ja sillä hyvä!"
Metsä ravisti ihmetellen vihreitä hapsiaan.
Tuskin kaksikymmentä askelta astuttuaan hän kuitenkin pysähtyi. Hän näki vaimonkin seisahtuneen, luultavasti koska tämä arveli Heleijan päättäneen toisin ja tulevan hänen kanssaan.
"Jos olisin sen tehnyt heti silloin", sanoi Heleija, "mutta juoksisinko nyt hänen jälessään kuin pieni lapsi äitinsä jälessä?" — Hän lähti taas liikkeelle, nainen teki samoin. Mutta äkkiä johtui hänen mieleensä että se paikka, johon hänen nyt piti poiketa, oli nimeltään Verilehto. Ensi kerran tuli hän ajatelleeksi tuon sanan merkitystä. Ja samoinkuin nimi, alkoi koko seutukin tuntua aivan toiselta, ventovieraalta ja kammottavalta.