"Tyhmyyksiä", virkkoi hän itsekseen suuttuneena. "Juurikuin pelkäisin." Ja hänessä heräsi palava halu mennä juuri Verilehdon kautta, vaikka Bühelin tie olisi ollut yhtä lyhyt ja tasaisempi kulkea.
Mutta vaikkei hän tahtonutkaan sitä tunnustaa, niin tuntui kuitenkin paljoa helpommalta, kun Verilehdon tienhaara jo oli hyvän matkan päässä hänen takanaan.
Vihdoin metsä loppui. Nyt hän ei enää ollut kaukana serkkunsa liinamaasta. Pilvikin siirtyi kuun edestä pois. Kun vielä vähän ohenisi tuo kolmikulmainen laikka, niin hän voisi puron leppien ja pajujen läpi nähdä Luckenbachin kirkontornin huipun. Ja puro, joka luikerteli lähellä tietä, olihan se Zehnt-puro, sama joka virtasi hänen asuntonsa editse, sama, jossa hän joka aamu peseytyi ja jossa oli uinut monena lämpimänä yönä.
Kuitenkin valtasi hänet uudelleen kauhu, kun aivan läheltä kuului hiljainen varotusääni.
"Menkää leveätä tietä myöten, Heleija, tamppimyllyn kautta", kuiskasi ääni. "Ja varokaa ettei hän näe teitä."
"Kuka hän? Ja missä? Ja kuka ei saa nähdä — ketä? Ja missä hän on?"
Tummasta pensaikosta kohoo hänen viereensä kalpeat kasvot. Varottaja on pieni, rampa tamppimyllyn Beeta. Hän työntää kainalosauvansa lujasti pehmeään maahan ja kohottautuu sen varassa terveellä jalallaan niin suoraksi kuin suinkin. Laihalla käsivarrellaan hän osottaa siihen kohtaan, missä Zehnt-puro juoksee maantien poikki.
"Tuolla Ulrikin-poiulla hän on seisonut jo jonkun aikaa väijymässä.
Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa, muuten hän teidät huomaa!"
Kuun pikainen kurkistus ohuen pilven läpi valaisi nyt sekä polun että tumman varottajan. Seuraavana hetkenä on kaikki taas yhtä pimeää kuin äskenkin.
Heleijan sydämessä kohoo ristiriitaisten tunteiden aallokko, jonka temmellystä silloin tällöin valaisee kuumeentapaisten ajatusten salamat.