Olisi vaikea sanoa kehenkä Fritz oikeastaan oli suuttunut. Hän oli julmistunut Heleijaan, tovereihin, puusepän sälleihin, koko kaupunkiin, itseensä ja vanhaan elämäänsä, joka häntä etosi, mutta myöskin siihen uuteen, jota hänen täytyisi nyt alottaa. Häntä hävetti sekä itseensä että koko maailmaan nähden jäädä entiselleen, mutta häntä hävetti itseensä ja maailmaan nähden tulla toiseksikin. Ja halu taistelun tuoksinassa edes hetkeksi vapautua noista mietteistä, veti hänet nyt tanssisaliin, joka juuri silloin oli muuttunut todelliseksi taistelutantereeksi.
Siellä oli raju, kirjava sekamelska sakean pölyn ja tupakansavun ympäröimänä. Siellä sääriä, käsivarsia, päitä ja vartaloita kaikissa mahdollisissa asennoissa. Mikään kuolevainen silmä ei voinut erottaa mitkä noista kuuluivat yhteen, mitkä ei. Hämmästyttävällä notkeudella tanssivat tuolinjalat tuolla välissä, olutkippoja lenteli kuin pelästyneitä lintuja. Kokonaiset hiustupot kiertyivät vieraiden sormien ympäri, kalloja koputetaan, nenänjuurien lujuutta tutkitaan. Soittajatkaan eivät voi vastustaa halua koetella koneillaan samoja temppuja, mitä näkevät alhaalla salissa tehtävän. Torvet ja pasuunat, klarinetit ja huilut heiluvat kilvan tuolinjalkojen kanssa.
Taistelevasta ihmisaallokosta kohosivat pöydät ja penkit kuin tulvivan vedenpaisumuksen viimeiset vuorenhuiput. Näille olivat paenneet jättiläisten tyttäret.
Mutta muista korkeampana kuin Noakin arkki halkaisi Hurjan-Fritzin pää ja hartiat aaltoja. Hänen edessään vaipuivat vedet, hänen takanaan näkyi kuiva maa. Puolen tunnin kuluttua hän seisoi uhkaavan yksinäisenä laajassa salissa, tuolinjalkojen ja rikkonaisten pöytien, murskattujen olutkippojen ja säpäleisten ikkunalasien keskellä. Viileä yöilma, joka tunkeutui rikotuista ikkunoista sisään, suorittaen pienen jälkinäytöksen tomupilvien kanssa, virkkoi hänelle: "me kaksi olemme voittaneet!"
Mutta vielä paljoa suurempi surkeus, autius ja sekasorto vallitsi Hurjan-Fritzin sielussa. Joutsenen isännän mahtoi olla melkoista helpompi laittaa jälleen tuolinsa eheiksi kuin Fritzin järjestää sekavat ajatuksensa.
Ovessa hän vielä heitti silmäyksen taakseen. Sali oli aivankuin kuva hänen entisestä elämästään. Ei muuta kuin ajan ja voimien tuhlauksen sirpaleita. Ja sen yllä etoava, rajaton kaikkeen kyllästyminen.
"Nulikka!" huudahti hän itselleen, lyöden nyrkillä rintaansa. "Hurjat päivät ovat nyt lopussa. Entiset ajat ovat olleet ja menneet."
13.
Kun Holderin Fritz heräsi, huomaten istuvansa työpajansa höyläpenkillä, löi kirkontornin kello yhdeksän lyöntiä.
Fritz katseli ympärilleen sällejään, joiden oikeastaan jo kolme tuntia sitten olisi pitänyt olla täydessä hommassa. Hän oli ypö yksin.