Vihdoin kurkisti oppipoika ovesta. Hän näytti paljon valvoneelta. Fritzin omaatuntoa ahdisti ensi kerran ajatus, mitenkä paljon poika oli kehnoutunut sen jälkeen, kun tuli hänen luokseen. Poika oli silloin intomielinen ja kukoistava, nyt hän näytti ärtyneeltä ja hänen kalpeilla kasvoillaan kuvastui hurjan yön jäljet.
Poika heittäytyi haukotellen ja itseään venytellen nurkkaan.
"Missä sällit?" huusi mestari hänelle. "Onko kello kuusi, koska nyt vasta tulet?"
Poika suoristautui ja sanoi, yhä peloissaan ihmetellen: "Herrajesta, joko mestari on jalkeilla?"
Fritz luki selvästi tuosta huudahduksesta: "Me elämme niinkuin mestari elää. Ei hänkään tavallisesti tule aikaisemmin."
Fritz ymmärsi nyt miksei mikään työ enää ottanut valmistuakseen. Sen hän olisi voinut jo ennemminkin käsittää. Työ oli tullut hänelle vastenmieliseksi. Ja kun se ei enää tuottanut hänelle iloa, niin se ei enää onnistunutkaan.
Kaiken kukkuraksi löysi hän vielä pöydältä paraimman ostajansa kirjeen, jossa tämä ilmotti, että ellei Fritz voisi saada parempaa työtä aikaan, niin hänen täytyisi käyttää toisia mestareita.
Ennen oli Holderin Fritz ylpeillyt siitä, että hän oli hurjin, mutta samalla taitavin mestari. Nyt hän huomasi olevansa korkeintaan hurjin, ja se häntä vielä enemmän suututti.
Sällit, joista jo tunnemme saalfeldiläisen, olivat yhtä hämmästyneet kuin oppipoika, kun he hitaasti ja haukotellen työpaikalleen vääntäytyen tapasivat siellä jo mestarin, vieläpä suuttuneen näköisenä.
Saalfeldiläinen luuli lepyttävänsä äkäisen miehen ylistelemällä tämän eilistä sankaritekoa. Siten oli hänen usein ennenkin onnistunut saada Fritz jälleen hyvälle tuulelle. Nyt kävi päinvastoin. Mestari pani toimeen ankaran tutkimuksen. Huomattiin, että suuri osa ennen ylen täydellisestä työkaluvarastosta oli kokonaan kadoksissa, toinen osa mitä surkeimmassa kunnossa. Saalfeldiläinen sai paikalla matkapassin, ja hanaulainen, joka tiesi itsensä syypääksi moneen vielä mahdollisesti ilmenevään asiaan, poistui vapaaehtoisesti.