Päivällisruuan hän kannatti itselleen työpaikalle. Hän kielsi isoäitinsä, joka hänen talouttaan hoiti, tulemasta häntä katsomaan. Hän pelkäsi että muorin ilo hänen elämänmuutoksestaan tärvelisi häneltä kaiken halun sitä jatkaa.
Vähitellen alkoi työ häntä jälleen huvittaa. Hän huomasi ilokseen miten se sujui yhä paremmin ja nopeammin.
Illalla hän iloitsi valtavasta väsymyksestä, joka ennusti yöksi hyvää, virkistävää unta. Mutta hän ei mennytkään enää kotiin. Työpaja alkoi tulla hänelle niin rakkaaksi, ettei hän tahtonut siitä erota. Hän teki itselleen oljista vuoteen ja oppipoika sai hakea hänen tyynynsä ja peitteensä.
Ennenkun Fritz paneutui levolle, meni hän takaoven kautta pihanpuolen puutarhaan, nauttiakseen illan viileydestä.
Tuo kaikkia kirkastava tyytyväisyyden tunne, jota uuttera työntekijä aina tuntee, vaikutti että puutarhakin Fritzin mielestä tuntui kauniimmalta kuin milloinkaan ennen. Miten ilma täällä olikaan erilainen kuin hämärässä, tupakansavun täyttämässä olutkapakassa! Niin suloisesti eivät kukat olleet vielä milloinkaan tuoksuneet, niin pehmeään nurmikkoon eivät hänen jalkansa ennen koskettaneet, niin alttiisti ei ilma häntä virvottanut. Kaikki vain lisää hänen tyytyväisyyttään. Uhma Heleijaa ja muita ihmisiä kohtaan uinuu, hän on sen unohtanut, samoinkuin ihmisetkin.
Mutta onko hän myöskin unohtanut Heleijan? Ei! Sillä eikö se ole Heleija, joka syleillen ja syleilyjä saaden tuolla kävelee naulasepän kanssa? Se on varmasti seppä. Ja tuo tyttö on Heleija. — Luckenbachissa ei ole toista noin kookasta ja hoikkaa tyttöä. Aivan varmasti: hänen pieni päänsä, pitkä yläruumiinsa ja hoikat vyötäisensä, hänen punainen hameensa ja joustava käyntinsä, hänen ylpeä ryhtinsä ja paksu lettinsä, joka raskaana heilahtelee!
Veri syöksyy Fritzin sydämestä kasvoihin.
"Sellainen hän siis on!" nauroi hän hurjaa naurua. "Minä menen Joutseneen ja juon koko yön. Tänään saavat puusepän sällit tuntea kuka Hurja-Fritz on…" Mutta hän puhuu niin vain ensi suuttumuksessaan. Hurja elämä häntä etoaa taas yhtä paljon kuin äskenkin. Hän saavuttaa jälleen tasapainon, ihmetellen itseään. Onhan aivankuin olisin kiintymäisilläni Heleijaan oikein todella ja tavottelisin hänen suosiotaan. Se ei ole milloinkaan hänen mieleensä johtunut. Mutta että Heleija on tuollainen. Vaikka mitä häntä liikuttaa millainen tuo tyttö on? Niin, mutta silloin hänen ei pitäisi myöskään muita moittia.
Kun hän jälleen kääntyy, ovat molemmat kadonneet. Hänen täytyy nauraa itseään. Ei hän ole milloinkaan tytöistä välittänyt, ja vähin tästä. Mutta tuosta sydänalassaan kaivelevasta tunteesta hän ei pääse. Onhan se ihmeellistä! Hän ei itse tahdo olla Heleijan kanssa tekemisissä, mutta hän ei sitä toisellekaan soisi.
Nyt hän vasta huomaa millainen onni väsymys on. Sen avutta hän ei olisi saattanut nukkua niin aikaisin eikä niin rauhallisesti koko yötä kuin nyt.