Aamulla hän nousee auringon kera ja ryhtyy jälleen työhön.
Kuinka toisellainen onkaan tämä aamu kuin ne, mitkä hän viime vuosina on elänyt! Oikeastaan hän ei ole moneen vuoteen oikeata aamua nähnytkään. Hänestä tuntuu aivankuin uudelta keksinnöltä, että aurinko nousee niin aikaiseen ja että linnut laulavat.
Niin kuluu päivä päivän perään. Säännöllinen elämä ja kohtuullisuus, rauhaisa uni ja yhä kasvava työhalu luovat häneen reippautta ja iloa. Lepoaikoinaan hän löytää aivan toisenlaista ajanviettoa kuin entisten toverien seura. Häntä ei enää tyydytä tehdä joku työ niin tai näin vain sentähden, että hänen mestarinsa on niin tehnyt ja tämän mestari ennen häntä. Hän miettii uusia menettelytapoja. Toinen kohta onnistuu, toinen ei, mutta hänen mielensä on vireässä liikkeessä.
Tämäntapaiset tuumailut täyttivät ainakin osaksi sen tyhjyyden, mitä yksinäinen ihminen aina tuntee. Mutta vähitellen hän kuitenkin huomaa, että häneltä puuttuu jotakin, vaikkei hän itsekään ymmärrä mitä.
Eräänä päivänä hän kuulee kaksi vierasta ääntä vajansa ulkopuolella.
He ihailevat hänen siellä seisovaa paria viimeistä tekelettään.
"Olenpa minäkin astian tekijä", sanoo toinen, "enkä luulisi olevani kaikkein huonoimpiakaan. Mutta mitään tuontapaista en ole vielä milloinkaan nähnyt. Hiis tietäköön miten tuo on tehty! Se on aivan uutta tekotapaa."
He tahtoivat puhua mestarin kanssa. Mutta oppipoika vastasi, niinkuin Fritz oli käskenyt, ettei mestarinsa ollut kotona eikä hän uskaltanut laskea ketään työhuoneeseen. He tarjosivat pojalle turhaan juomarahaa, jos hän laskisi heidät sisään. Ystäviä olivat, ei se voisi hänen mestariaan vahingoittaa.
"Uskonpa", sanoi toinen heidän poistuessaan, "uskonpa hyvinkin ettei hän tahdo päästää ketään työhuoneeseensa, kaikkein vähimmän astiantekijöitä. Siellä on varmaan paljon katseltavaa."
Kuinka toisellainen olikaan se tunne, mikä täytti Fritzin rinnan kuullessaan tuollaista puhetta, kuin kuullessaan toveriensa häntä ylistävän asioista, joita hänen olisi pitänyt hävetä.
Vähitellen hän oppi rauhallisesti kuulemaan luckenbachilaisten puheita — tosin heidän ulkopuolellaan ja omasta mielestään heidän yläpuolellaankin.