Kun Fritz lopetetun päivätyön jälkeen menee puutarhaansa, silloin hänessä herää jälleen tuo omituinen tuskan ja suuttumuksen sekainen tunne. Hän voisi tuota tunnetta karttaakin — höyläpenkkinsä ja se avara maailma, joka hänelle yksinäisyydessä avautuu, ovat hänelle kylliksi. Mutta hän menee tahallaan ulos. Hän tahtoisi etsiä syitä, tunteakseen vielä rajummin ja syvemmin. Mutta ensimäisestä iltakävelystään saakka hän ei ole enää tuota paria nähnyt.
Ajatus, että he voivat olla yhdessä sielläkin, missä hän e; heitä näe, koskee häneen paljoa kipeämmin kuin heidän näkemisensä. Nähdessään heidän rauhallisesti keskustelevan, hänen ei ainakaan tarvitsisi ajatella: nyt tuo mies häntä suutelee, nyt Heleija häntä hyväilee!
Tänään hän vihdoin sai heidät nähdä uudelleen ja entistä lähempää. He tulivat toisiaan takaa-ajaen sepän vajasta puutarhaan. Tyttö juoksee pakoon miltei aitaan saakka, siellä hän kiertää hoikkaa puunrunkoa ja kääntyy nopeaan Fritziin päin, joka seisoo suuren pensaan takana. Tyttö kiipee naapurin puutarhan aidan yli, seppä yhä hänen kintereillään. Hän juoksee yhä eteenpäin. Juuri kun hän aikoo yli aidan Fritzin puutarhaan, saa seppä hänet kiinni. He mittelevät voimiaan ja tyttö pääsee jälleen irti. "No, odotahan nyt Anni!" huutaa seppä pahastuneella äänellä. "Se on sinun syysi, että olen astunut tikun tai jotain sentapaista jalkaani, ja se koskee niin tuhannesti!"
Tyttö luulee tuota ensin sepän salajuoneksi, mutta kun mies vaipuu ruohikkoon, tulee hän lähemmäksi. Hän vaipuu polvilleen miehen eteen, sanoen sydämellisesti ja katuvalla äänellä: "Olenpa minä tyhmä!" — "Niin oletkin", nauraa seppä häntä syleillen, "tyhmä olet, muuten et olisi vangiksi narrautunut!"
Mutta pensaan takana nauraa Fritz vielä äänekkäämmin — niin äänekkäästi, että nuo kaksi pelästyvät ja juoksevat kiireesti tiehensä.
"Eihän se olekkaan hän, se ei olekkaan Heleija!" huudahtaa hän ainakin kuudesti, aina välillä nauraen. Hän nauraa sille, ettei se ollutkaan Heleija. — Muuta syytä hänellä ei ole. Hän menee takaisin vajaan ja alkaa työskennellä kuunvalossa, koskei tiedä mitä iloissaan tekisi. Mutta oven kautta ei tule valoa kylliksi. Hänen täytyy jälleen lopettaa. Hän jää höyläpenkille istumaan, käsiään polviin nojaten.
"Se on varmaankin hänen nuori vaimonsa", ajattelee hän itsekseen. Hän on jo aikoja sitten kuullut, että naulasepän pitäisi naida jostakin muualta. Mutta tuollaisista asioista ei Holderin Fritz tähän saakka ole mitään välittänyt — sentähden hän oli sen unohtanutkin. "Tosiaankin", ajatteli hän, "naulaseppä ei ole tyhmä. Kun hän on koko päivän takoa kalkutellut, niin hänellä on joku, jonka kanssa voi illalla puhella. Ajatteleminen on kuitenkin hyvin puolinaista, kun ei ole ketään, jolle siitä puhuisi. Nyt ymmärrän minkätähden vanhat toverini ovat väsyneet hurjisteluihin jouduttuaan naimisiin."
Nyt hän yhtäkkiä tietää, mitä häneltä puuttuu.
"Olisinpa minä sinun vaimosi, niin ehkä sinustakin vielä voisi jotain tulla!" Tuo lause soi vieläkin hänen korvissaan. "Niin, Heleija oli siinäkin oikeassa. Ja hyvää hän kai on tarkottanutkin kaikella, mitä puhui Grunden markkina-iltana. Hyvä vaan, että hän sen sanoi. Jos oikein ajattelen, niin olenkin koko ajan miettinyt hänen sanojaan. Enkä suinkaan olisi näin muuttunut ilman tuota kohtausta. Jospa voisin sen hänelle itselleenkin sanoa! Hän varmaan olisi siitä iloinen."
Seuraavana aamuna tuli hänen isoäitinsä työpajaan. Hän ei voinut enää kauemmin pidättäytyä Fritziä näkemästä. Jutut, joita Fritzistä kulki kaupungilla, olivat joutuneet hänenkin korviinsa. Hän tuli pahaa peläten ja oli onnellinen, kun ei tavannutkaan rakasta lapsenlastaan hiljaisen tylsyyden eikä rajujen himojenkaan vallassa. Häntä hämmästytti työhuoneessa vallitseva järjestys ja Fritzin ahkeruus — hän yksin valmisti päivän mittaan enemmän kuin ennen molempain sälliensä kanssa yhteisesti — mutta eniten hänen iloinen, terve ja tyytyväinen ulkonäkönsä.