Istuen samalla pöydällä, johon tyttö nojautui selkä häneen käännettynä, alkoi räätäli siirtyä yhä lähemmäs. Päästyään kerran selän taakse, hänen tarvitsisi vain huudahtaa. Kun tyttö sitten säikähtyneenä mitään aavistamatta kääntäisi kasvonsa häneen päin, niin olisi hänen aikeensa onnistunut.
Seppä näytti katselevan aivan toisaanne. Hän piteli piippua aivan lähellä silmiään, jotka pelkästä veitikkamaisuudesta olivat niin vinossa, että hän Heleijasta näytti vaanivalta kissalta. Joskus hänen ruumiinsa kuitenkin hytkähti vaivoin tukahdetusta naurusta.
Mutta kankuri, joka ei tiennyt tuosta kaikesta mitään, yski ja huudahteli: "Kyllähän naisväki voimakasta ja viisasta on! Kun he huiskuttavat käsiään, niin he kuvittelevat työtä tekevänsä, ja kun heidän kielensä käy, niin se on heidän mielestään ajattelemista. Tosiaankin, kutkuttelevat tuvanlattiaa luudalla juuri sen verran, että se hiukan naurahtaa, ja juoksevat kolme kertaa aitassa saadakseen kourallisen suolaa pataan!"
Tyttö vaikeni kuin kuritettu lapsi, vieno väreily vain toisinaan karehti täyteläisillä huulilla.
Vielä hivaus, ja räätäli oli päämaalissaan. Hän jo tunsi tytön häneen päin kääntyneen kyljen lämmön — kylmänväreet kulkivat hänen ruumiinsa läpi ja hänen oli yhä vaikeampi hengittää kuulumattomasti. Vielä ei tytön pitäisi katsahtaa taakseen. Silloin tokasi seppä häntä auttaakseen: "Mitä vielä! Lyön vetoa että tuo Anni voittaa kaksi miesroikaletta, jos nimittäin suukovusta on kysymys."
"Te olette tosin vahvempia", sanoi tyttö äskeistä paljoa kesymmin. "Ja käsivarren voimalla te pidätte koko naissuvun kurissa." Hän oli jo muutamia kertoja ikäänkuin konemaisesti kätensä kämmenpuolella pyyhkäissyt pöytää, mikä temppu saattoi räätälin aikalailla levottomaksi. Nyt hän samalla tavalla ja yhä poiskääntyneenä pyyhkäsi pöydältä koko miehen, kaikesta päättäen osottaen tuolle seikalle yhtä vähän huomiota kuin jos olisi pyyhkäissyt kangastilkun lattialle.
Kaikki katsoivat nauraen räätäliin, joka niin äkkiarvaamatta tapasi itsensä lattialla istumassa ja ikäänkuin tuumimassa miten hän sinne oikein oli joutunut.
Heleija näytti vielä enemmän hämmästyneeltä kuin räätäli, vilaistessaan syrjäsilmällä lattialla istuvaan mieheen.
Seppä nauroi niin, että kyyneleet kihosivat silmiin, harmitellen kuitenkin hiljaisuudessa ja vannoen ei lepäävänsä ennenkun vielä taidokkaammalla kepposella kostaisi tytölle räätälin ja koko miehisen maailman puolesta. Siinä oli samassa rahtunen sekä kateutta että mustasukkaisuutta. Sillä hänen mielestään noin perinpohjainen toisen pilkkaaminen kuului hänen alaansa ja Heleija oli hänen silmissään kuin rangaistava salametsästäjä.
Hän oli kuitenkin epävarma eräästä seikasta. Olisihan tytön pitänyt osottaa suurempaa iloa, jos räätälin pilkkaaminen olisi ollut hänen tarkotuksensa. Päin vastoin ilmeni tytön äänessä vilpitöntä harmia sanoessaan: "Minun puolestani saatte vätystää miten tahdotte. Kunhan vain saisin kärryni liejusta irti! Tuon kolmituntisen sateen jälkeen on ulkona sellainen liejujärvi, että matalampaankin uppoaa."