"Ohoh!" sanoi hän taas. "Hurjistelun aika on ohi." Hän tarttui lujin käsin paidankaulukseensa. "Tahdonpa olla sinun herrasi, nulikka!"
"Jospa totta tosiaan tietäisin mitä tuo tyttö oikein ajattelee", jatkoi hän taas yksinpuheluaan. "Mutta nuo kirotut ihmiset ovat siinäkin tiellä."
Hän unohti itse pystyttäneensä tuon väliseinän itsensä ja ihmisten väliin. Hän, samoinkuin kaikki itsekseen vetäytyvät, luulotteli että ihmiset asettuivat häntä vastaan, vaikka hän itse käänsi ihmisille selkänsä. Jos hän olisi jälleen astunut heidän keskuuteensa, julkisesti kosinut Heleijaa ja näyttänyt tahtovansa olla toinen mies, niin ihmiset olisivat häntä kiittäneet ja laittaneet ja — muutaman päivän päästä unohtaneet koko jutun jonkun muun takia. Mutta hän asetti oman asiansa etualalle ja luulotteli, että se oli kaikille muille samallainen sydämen- ja kunnianasia kuin hänelle itselleen.
"Mummoa en voi lähettää", ajatteli hän edelleen. "Hänen kuulonsa on hiukan huono ja minua hävettäisi uskoa tuollainen asia hänelle. En myöskään voi pyytää Heleijaa minua kohtaamaan. Vaan jospa odottelisin häntä jossakin? Hän tulee aina viimeisenä kotiin peltotöistä. Hän voi luulla, että tulen sattumalta häntä vastaan. Silloin on jo hämärä ja katsonpa tarkoin, ettei muita ole lähitienoilla. Otan tuon kirveen mukaani. Jos joku tulee vastaani, niin hän luulee minun menevän vannepajuja hakemaan. Kun vielä käännän nuttuni nurin, niin ei kukaan elävä sielu minua tunne. Ja jos kuitenkin huomaavat eikä Heleija minusta huoli, niin menen Amerikkaan."
Tiedämme kuinka huonosti hänen kävi. Kerran hän odotti turhaan, toisen kerran tytöllä oli kumppani ja kolmannella hänen täytyi jättää odottaminen sikseen, välttääkseen huomiota.
Mitä useammin hän sai turhaan juosta, sitä intohimoisemmin hän halusi puhua tytön kanssa. Hän harmistui samassa yhä enemmän ihmisiin, jotka tunkeutuivat hänen ja Heleijan väliin. Kaikkein vaikeimmalta tuntui, kun hän oli huomaavinaan, että tyttökin tahallaan häntä karttoi.
Hänen teki mieli jälleen heittäytyä hurjaksi Fritziksi — Heleijan, koko kaupungin ja oman itsensäkin kiusalla. Hän oli jo Joutsenen keilaradalla, kun hän taas saavutti tasapainonsa ja ymmärsi ettei se ollut oikea keino kostaa Heleijalle ja muille ihmisille. Ei, hänen piti pysyä kunnollisena heidän kiusallaankin ja Heleijan piti oppia häntä kunnioittamaan. Hän läksi kotiinsa päin.
"Niin, kunpa se riippuisikin minusta!" kuulee hän silloin Heleijan äänen puhuvan. Fritz huomaa tytön seisovan naulasepän puutarhassa, sepän ja hänen nuoren vaimonsa kanssa.
"Vähättelen!" sanoo hän uppiniskaisesti itsekseen. "Menen työpajaani." Niin hän todella tekikin, mutta merkillistä oli, että hän sinne mennäkseen teki mutkan naapurin puutarhan kautta, johtuen kirsikkapensaan taakse aivan lähelle puhujia, ja vielä merkillisempää, että hän jäi sinne seisomaan.
He puhelivat Heleijan huomisesta Zainhammerin matkasta.