Nyt se kuuluu jo sillalta. Fritz aikoo kääntyä ääntä kohti, mutta silloin voimakas sysäys hänet kaataa. Hän ei tunne enää maata jalkainsa alla. Silmänräpäyksen ajan hän näkee ylitseen kumartuneena Heleijan vaaleat kasvot, hurjina ja kalpeina, ruskeat silmät selällään, täyteläiset huulet yhteenpuristettuina — hän on aina yhtä kaunis. Samassa hän kuulee tytön kiihkeän raskaan hengittämisen.
Sitten vesi roiskahtaa hänen ympärillään. Se tarttuu hänen jäseniinsä kylmine kourineen. Maaten suorana vedessä hän tuntee jälleen vankemman pohjan allaan. Tuskallinen tunne hytkäyttää hänen oikeata kättään sormista sydämeen saakka. Sitten tuntuu kuin pari kovaa kolausta. Hänen korvissaan soi, hänen sydäntään painaa suuri vihreä käärme, hänen silmiään peittää tummanpunainen vaate. Hän tavottaa ilmaa, mutta saa suuhunsa kylmää kurluttavaa ainetta, jota hän ei enää jaksa uloshengittää. Punainen vaate muuttuu mustaksi, keltatäpläiseksi. Maa hänen päänsä alla vaipuu kuin pohjattomaan syvyyteen.
Vähää sen jälkeen ei makaavan kohdalla nouse veden pinnalle enää ainoatakaan kuplaa. Tuolla peilikirkkaalla pinnalla näkyy vain hiljaisen yön kuva.
14.
Sellaiselta, niin hitaasti ja samalla niin nopeaan kuluvalta ei Heleijasta ollut tuntunut vielä yksikään yö. Siihen verrattuna oli edellinen kaikkine unenkammoineen ja tuskanhikineen rauhallinen ja virkistävä. Silloin hänen ympärillään leijui vain epämääräisiä aavistuksia. Nyt oli jotain tapahtunut.
Se pakotti hänen yhä uudestaan ja uudestaan mielessään uudistamaan, mitä hän niin halusta olisi unohtanut. Säälimättömällä omantunnon tarkkuudella täytyi hänen se tehdä piirre piirteeltä. Ensin voiton vaikuttama hyvän tuntemus ja vaarasta pelastuminen, sitten rauhallisemman mielentilan palattua tuska ja pelko tekonsa seurauksista. Kuinka tuo pelko ajoi hänet takaisin sillalle katsomaan elikö Fritz vielä. Mutta miksei hän olisi pelastunut? Purohan oli kuumina päivinä tuiki matala ja sillä oli pehmeä liejupohja. Sitä Heleija ei voisi kestää, jos Fritz todella oli kuollut. Äkkiä kehittyi hänen entisistä vastakkaisista tunteistaan omituinen syvä osanotto. Tämä tunne puhui nyt Fritzin hyväksi paljoa vaikuttavammin kuin ennen kaikki vastaan. Niin, tuntuipa siltä kuin hän ei itse oikeastaan milloinkaan olisi uskonut, että Fritz häntä vainoisi. Fritz ei ollut hänelle tehnyt mitään pahaa. Ei, ilman pienintäkään aihetta oli Heleija syöksynyt hänen kimppuunsa. Heleijassa syntyi oikein itsemurhaajan halu selittää tekonsa aiheeksi mitä vähäpätöisimmät seikat, esiintyäkseen itse oikein kelvottomana.
Ennenkun tiesikään, oli hän jo leppien alla. Mutta jospa ihmiset näkisivät? Mitä siitä. Ja vaikka vangittaisiinkin? Eikö kuolemanrangaistus tänä hetkenä hänelle olisi hyväteko? "Oi minä tahtoisin", tuskitteli hän itsekseen, "että he tappaisivat minutkin!" Mutta kuitenkin hän pakenee. Kuitenkin hän peittää päänsä hameellaan, tehdäkseen itsensä tuntemattomaksi.
Niin, jospa hän saisikin rangaistuksensa heti! Mutta häntä kuletetaan rautoihin puettuna pitkin katuja, ihmisten väistyessä arastellen. Ja vankila! Hänen täytyy istua kiviseinien takana kuka tietää miten kauvan! Sitten hänen täytyy seisoa käräjätuvassa miesten katseltavana, kyseltävänä ja tutkittavana — eikä kuulu muuta kuin kynäin hiljainen ratina, jotka panevat hänen tekonsa muistiin. Ja ihmiset — niin ihmisethän tietävät että Fritz on häntä väijynyt, he voivat kaikki sen todistaa, he ovat sen nähneet.
Joka kerta, kun hän näin ajatuksissaan uudestaan ja yhä uudestaan elää tuon kauhean yön tapahtumat, toivoo hän päivän koittavan — päivän, jota hänen kuitenkin täytyy pelätä. Silloin ovat rouvat jälleen täällä. He varotuksillaan hänet pakottivat. Eikö itsensä puolustaminen ole luvallista? Eikö talonpoikaisvaimo ollut nähnyt kirveen välähtävän? Eikö hän ollut uhannut sepän kuullen? Ja kuitenkin: enhän ole oikeastaan milloinkaan uskonut, että hän tekisi minulle mitään pahaa! — Näin kulkevat yön tapaukset huimaavaa piiritanssia tytön kuumeisten silmäin edessä.
Toivottu ja pelätty päivä vihdoinkin koittaa — samallaisena kuin kaikki muutkin.