Heleija ei ymmärrä, että sen ensi säteet voivat langeta rikkonaiselle peilille juuri niinkuin ennenkin, kun hänen omassa sielussaan kaikki on niin synkkää. Mutta se nousee entisenään — ei edes pilviin verhottuna, vaan niin sinisenä ja kultaisena kuin konsanaan.
Ja kun joku koputtelee pienen talon ovea, niin ei se olekkaan oikeuden palvelija, vaan vanha heisipuu, joka iloisena keinuttelee oksiaan reippaassa aamutuulessa.
Heleija katselee tutkivasti jokaista vaatekappalettaan, eivätkö ne mitään tietäisi. Mutta turhaan. Puro, jossa hän peseytyy, kertoo yhä entisiä tarinoitaan eikä mitään viime yön tapahtumista.
Kun hän näkee kaiken muun kulkevan vanhaa uomaansa, niin hän alkaa lopulta miltei itseään epäillä. Olisiko ehkä kaikki vain sitä, mitä hän aina oli pelännyt, vain pettävää unta?
Mutta tuolla on vielä hänen kärrynsä rautakuormineen. Hän ei voinutkaan sitä jättää naulasepälle, kun kiertotietä kulkien tuli niin myöhään kotiin. Ja minkätähden hän olikaan tuon kierroksen tehnyt?
Kaikki oli siis kuitenkin todella tapahtunut.
Mutta miksei häntä vankeuteen noudettu? Oliko hänen onnistunut välttää kaikki epäluulot?
Tai ehkei Fritzin ollutkaan käynyt niin pahasti, kuin hän oli pelännyt? Joka tapauksessa hän tahtoo päästä epätietoisuudestaan.
"Jos minä sen olen tehnyt, niin vangitkoot minut", sanoo hän, "en minä muutenkaan tämän jälkeen enää jaksaisi elää. Jos minun kerran täytyy kuolla, niin en ainakaan tahdo pelosta kuolla. Niin se on, ja sillä hyvä!"
Mutta tuo viimeinenkään lause ei sointunut oikein vanhaan tapaan.