"Oletpa sinäkin kerran viimeisenä, Heleija!" huutaa joku hänelle.
"Siellä ovat hänen toverinsa jo matkalla serkun pellavamaalle."
Heleija saavuttaa heidät ja he käyvät yhdessä eteenpäin. Tytöt
puhuvat kaikennäköistä, tekevät toisilleen kiusaa ja nauravat.
Holderin Fritzistä he nähtävästi eivät tiedä mitään.
Nyt he ovat lähellä Ulrikin-siltaa. Ihmisiä tulee yhä heidän jälkeensä ja heitä vastaan. Ohimennessä vaihdetaan leikillisiä tervehdyksiä — eikä yhä vieläkään kukaan ole muistellut Holderin Fritziä.
Heleija voisi jälleen uskoa unta nähneensä, mutta sillan oikealla puolella, missä puro muodostaa laveamman lampareen, on ruoikko polettu ihmisruumiin pituudelta ja sen kohdalla lätäkkö.
Kukaan ei katso sinnepäin, Heleija vain arasti ohimennen. Samassa hän kysyy: "Mutta mikä kumma savu se tuolla vasemmalla vuorten kohdalla on?"
"Savu? Missä? Näetpä sinä näkyjä aina väliin, Heleija!"
Heleijan on onnistunut kääntää kaikkien katseet sillalta poispäin. Mutta nyt hänellä ei ole rohkeutta käyttää hyväkseen onnistunutta keppostaan. Hän pelkää muiden katseiden seuraavan itseään, jos hän katsoisi lätäkköön päin.
Nyt he ovat jo sillan yli.
Heleija kantaa hattuaan sen pitkistä nauhoista, ja antaa sen pudota maahan. Hän menee kuin ajatuksissaan vielä eteenpäin, pari askelta jotta hän voi kääntyä ottaakseen sen jälleen ylös. Mutta syvään alasriippuvat lepät peittävät häneltä näköalan purolle.
"Kukahan minunkin hattuani kadehtii!" nauraa Heleija ja koettaa muistella mitä hän ennätti nähdä. Mutta niin selvästi hän ei nähnyt, että tietäisi varmasti oliko lätäkössä verta vai ei.
Tuota asiaa miettien hän on jo aikoja sitten puuhannut toveriensa kanssa työssä, vaikka kuvittelee yhä vielä tiellä kulkevansa. Silloin hänet herättää erään ohikulkevan ääni: