"Koskahan tuokin jää vastausta vaille?" huusi joku.
"Silloin kun sinäkin joskus sattuisit sellaisen löytämään", vastasi tyttö. "Mutta se ei satu seitsemään vuoteen!"
15.
Palaamme Holderin Fritzin luo, jonka jätimme Zehnt-puroon.
Veden kalvo sulkeutuu hänen ylitsensä. Niin odottamaton oli tytön hyökkäys, niin äkillinen tuo huumaava kipu ja mutaisen veden nieleminen, että hän tuskin tiesi mitä oli tapahtunut ja missä hän oli. Mutta kun hän juuri oli kadottamaisillaan viimeisetkin tietoisuuden jäljet, silloin hän vaistomaisella kädenliikkeellä kohottaa suunsa ja rintansa puron matalasta, liejupohjasta veden pinnalle, pysyen siinä asennossa, kunnes vesi valuu suun ja nenän kautta ulos. Tumma harso katoaa silmien edestä, vihreä käärme mataa rinnoilta pois. Hän huomaa, että tuo kiemurteleva jättiläiskäärme onkin vain ylen tuttu Zehnt-puro, ja hänen yläpuolellaan kuvastuva musta vaate Ulrikin-silta, jolla hän oli seisonut tuskin minuutti takaperin. Fritz koetti miettiä mitä hän vast'ikään oli tehnyt ja miten oli veteen joutunut, mutta ei muistanut alussa muuta kuin ohitsensa syöksyvät kalpeat tytönkasvot, hurjat ruskeat silmät ja kokoonpuristetut huulet. Hän tarttui molemmin käsin siltaan kohotakseen ylös, mutta tuska, joka tärisyttävänä väreili oikeasta kädestä sydämeen saakka, painoi hänet jälleen takaisin. Hänen täytyi hakea loivempi kohta, josta voi nousta niitylle ja sieltä jälleen tielle.
Hämärästi hän vihdoinkin muisti, mitä oli tapahtunut. Hän oli vaistomaisesti ojentanut kätensä noita äkkiä ilmestyviä kärryjä vastaan, mutta saanut kärryistä sysäyksen ja horjahtanut sillan reunalta veteen. Lukuunottamatta peukalonsa haavottumista oli kaatuminen suoriutunut onnellisesti. Mutta hänen ensimäinen, syvältä kuohuva tunteensa oli: "Jospa olisinkin jäänyt puroon!"
Hän ei oikein tiennyt oliko tuon painostavan tuskan pesä sydämessä, josta sen kouristukset ulottuivat käteen saakka, vaiko sormessa, sykkien siitä aina sydämen syvimpään sopukkaan. Ja sielunsa suuttumuksen ja tuskan ristiaallokossa kamppaillessa soi hänessä vain tuo yksi kysymys: mitä pahaa olen hänelle tehnyt? Hän tunsi jonkunlaisella tuskallisella mielihyvällä kuinka väärin tyttö oli käyttäytynyt häntä kohtaan, ja sensijaan että se olisi hänen rakkautensa kylmentänyt, sai se sen vain sitä lämpimämmin leimahtamaan.
Silloin hän kuuli äkkiä vahingoniloisen naurun. Kiukkuisena kääntyen näki Fritz edessään pikku räätälin. Tuo peto siis tapasi hänet täällä. Ja mitä tämä yksi tänään tiesi, sen tiesi huomenna koko pedon suku. Vanha viha nosti jälleen päätään.
"Saahan nyt jo nauraakin", virnisteli räätäli. "Näyttää ettei tuo" — hän heilautti kättään tiellepäin — "olekkaan sinua vahingoittanut. On se saakelin tyttö!"
"Kuka?" kysyi hurjana Fritz, joka ei ollut aavistanut että hänen puroon syöksymiselläänkin oli ollut todistaja.