Emäntä katsoi häneen hetkisen. Uteliaisuus nostatteli häntä näkymättömin siivin. Gottlieb ei ollut milloinkaan niin hitaasti nukkunut kuin tänä iltana. Kun poikanen vihdoin nukahti, siirtyi hän juoksuaskelin sepän taakse: "Mitä tämä on, mitä sinä taas tiedät?"

"Oletko sinä siellä?" vastasi seppä vuoroonsa olkansa yli. Sitten hän lisäsi: "Onko sinulla tarpeeksi teetä yön varalle?"

"Mitä sinä teestä, seppä? Onko sulla jälleen konnankoukkuja mielessä?
Oi, sinähän taas nikotatkin!"

Seppä ei vastannut mitään, vaan puheli kuin itsekseen: "Olen vain iloinen siitä, että olen iloinen." Sitten hän kääntyi emäntänsä puoleen: "Usko minua, kelpaa miehen elää, kun on tuollainen sinun tapaisesi viisas vaimo. Niin ei ole jokaisen laita. Kylläpä siitä tulee vielä kaunis juttu. Olen aina ihmetellyt mitä siellä vahtituvassa oikein syntyy. Voimmehan me kaksi makeasti nauraa. Mutta toista on noiden syyllisten! Niin, sinähän et vielä tiedäkkään? Heleija on työntänyt Fritzin sillalta puroon. Minä en tahtoisi olla niiden sijassa, jotka häntä niin kauvan ovat pelotelleet, että hän lopulta ryhtyi tuollaiseen tekoon."

"Vai on Heleija hänet työntänyt? Mutta vielähän Fritz elää, eikä hänen tilansa kuulu olevan niinkään huono. Kuulin sen hänen isoäidiltään."

"Niin", sanoi seppä, "se seikka että hän vielä elää, ei tosiaankaan ole heidän ansionsa. Ja oikeus ei katsokkaan tuohon, vaan siihen miten hullusti olisi voinut käydä. Niin laissa sanotaan. Heleija on joka tapauksessa tyrkännyt Fritzin puroon, hänet sinne hukuttaakseen, ja siihen ovat hänet saattaneet nuo hupsahtavat vahtituvan naiset. Ne ovat Heleijalle kertoneet, että Fritz olisi minulta tilannut kirveen, ja kaikellaisia muita tyhmyyksiä."

"Mutta olethan sinä sen itse sanonut", huudahti emäntä hurjasti. "Ja nyt nuo naisraukat saavat siitä kärsiä, sinä julma mies!"

Seppä oli käsittävinään vaimonsa puheen iloisuuden purkaukseksi. "Saatammehan me nauraa, me kaksi", sanoi hän. "Tosin minäkin olen jotain tuontapaista ajatellut, mutta ajatteleminen on toista kuin puhuminen. Eikä seppä ole sellainen aasi, että huutaisi tuollaisia vaarallisia asioita torilla ja kujilla. En ole sitä sanonut kellekkään muulle kuin sinulle, Leena, ja olen samalla kieltänyt sinua sitä muille kertomasta. Älä sano mitään, tiedänhän minä ettei sinun kieltäsi kutkuta muiden salaisuudet. Kun olen nähnyt miten toiset miehet ovat olleet tuskissaan, niin olen vasta huomannut mikä aarre sinä olet. Senpätähden toinkin sinulle kokonaisen paketin anisleipiä, koska sinä niitä niin halusta syöt. Tässä on sinulle myöskin kangasta. Olet jo kauvan sellaista toivonut. Katsohan! Järkevälle naiselle ei voi milloinkaan olla kyllin hyvä. Syöhän nyt Leena! Ne ovat leipurin parhaita. Sillä katsohan, vaikkei Heleija olisikaan siitä tullut noin rajuksi, niin nuo hupsahtavat vahtivaimot ovat kuitenkin sanoneet että Fritz väijyy hänen henkeään. Sen oikeus nyt haluaakin saada todistetuksi. Luultavasti naisten täytyy vannoa valansa sysimustan pöydän ääressä, jonka päällä on pääkallo, ja sen takana seisoo pappi, ja kadulla laulaa kanttori poikineen. Saakelin nikotus! Syöhän Leena! Luulenpa että siitä on melkein vuosi, kun olen tuonut sinulle namusia. Tule tänne, Leena, älä ujostele, eihän se ole naineelle naiselle tarpeellista. Kyllä tuo kangas tulee sinulle hyvin sopimaan! Kerrotaan vielä että oikeus siihen mennessä rakentaa uuden koppihuoneen, jossa noita viheliäisiä syntisiä pidetään piukalla. — Teetä sinulla siis on yöksi. Olen kauhean väsynyt. Mitä sinä tuollalailla lyöt kätesi yhteen pöydän alla? Luulenpa että olet oikein kalpea? Tunnet kai sääliä noita vahtinaisia kohtaan. Mutta minkätähden olivat niin typeriä!"

Nämä sanottuaan seppä hiipi kamariinsa. Mutta emäntä heittäytyi molemmin käsin pöytää vasten. Hän jo puolittain seisoi mustan pöydän takana, puolittain kitui uudessa kopissa.

"Onko sinulla myöskin öljyä huomiseksi?" kysyi seppä jo puoleksi riisuutuneena kamarista.