Emäntä ei sitä enää kuullut. Hän sovitti kellotaulunsa päähänsä, tempasi viitan hartioilleen ja katosi pimeään porstuaan.
17.
Heleijan ensimäinen ajatus kotimatkalle lähtiessään oli riemuisa: "Fritz elää! Hänen kuolemansa ei paina omaatuntoasi. Eikä sinua kuletella vankilaan katuja pitkin." Tämä riemuisa välkähdys, joka äkkiä hajotti pimeyden hänen ympäriltään, huikaisi aluksi kirkkaudellaan kaikki yksityiskohdat. Vasta kun hänen silmänsä oli siihen tottunut, tulivat nekin näkyviin.
"Fritz elää, mutta hänen käsivartensa on vialla, ja sen olet sinä tehnyt. Kuinka hän voi nyt enää tehdä työtä. Eikä hän ole kuitenkaan syyttänyt sinua, vaan on sanonut itse puroon pudonneensa." Hänen sydämestään aina vasemman käden sormenpäihin saakka kulkee tuskantunne, johon kuitenkin on sekaantunut jotain sanomattoman ihanaa. "Hän säästää sinua! Sehän toisin sanoen merkitsee: hän ei ole sinulle vihainen, hän ei ole sinua väijynyt pahaa tehdäkseen, ehkäpä päinvastoin?" Mutta tuo hätäinen "ehkä" katoaa. "Miltä kuuluisi tosiaankin", sanoi tyttö itsekseen, "jos sanottaisiin että nainen on voittanut vahvan Fritzin? Sille ivalle hän on liiaksi ylpeä. Enkä minäkään hänen sijassaan sitä tunnustaisi."
Voittamaton nuoruudenvoimansa kohotti taas hänen silmänsä ja ajatuksensa maasta. Ja kun hän eteenpäin katsoessaan näki talonsa ja mitenkä vanha heisipuu jälleen muhkeili kahvisavupilvien keskellä, silloin hymyily väreili hänen suunsa ympärillä ja siirtyi siitä täyteläisille poskille.
"Sielläkö ne nyt taasen ovat, nuo tuhmurit? Nyt kuitenkin on varotusten aika ohi ja kaikki muutkin tuhmuudet. Kuinka paljon he ovatkaan puhuneet siitä, mitä he minun tähteni ovat laiminlyöneet. Tosiaankin — heidän on vain tehnyt mielensä juoruta ja minun taloni on parahiksi syrjäinen sellaisiin kekkereihin. Annanpa tuon jatkua vielä muutamia päiviä. Mutta sitten siitä on tehtävä loppu. Niin se on, ja sillä hyvä!"
Saatamme arvata, millaisella ilolla "vahtirouvat" ottivat Heleijan vastaan. Oli siinä hiukan ylpeyttäkin. Taivas oli pelastanut Heleijan, antaen pahanilkisen langeta omaan paulaansa. Sillä ei ollut epäilemistäkään, että Fritz oli tahtonut heittää Heleijan puroon. Mutta ajatella saattaa, olisiko taivas ilman rouvien yhdistyneitä toiveita, huokauksia ja rukouksia tullut tähän tulokseen. Ja rouvat taas saattoivat siitä havaita omien ansioittensa suuruuden taivaan kirjoissa. Kaikki yhteisesti kiittelivät oikeuden voittoa. Vain pieni ujo saunaemäntä näytti olevan toista mieltä. Mutta pelkuruudessaan ja nöyryydessään hän ei uskaltanut hiiskua sanaakaan, näytti vain mykin katsein pyytävän itsekultakin puhujalta armoa muutenkin kovaa kokeneelle.
Kankurin emäntä kehräsi molemmin käsin ylistyksen lankoja kaitselmukselle, joka vainottua viattomuutta suojelee.
"Niin se on", päätti hän puheensa, "kaitselmuksen sormi on työntänyt rosvon syrjään."
"On yhdentekevää", jatkoi puusepän emäntä innostuneena, "onko hänen nimensä Bonaparte tai Rinaldo Rinaldini tai Holderin Fritz, se on kaikki sitä samaa."