Seppä ei vieläkään saanut sananvuoroa. Kankuri tahtoi pitää puoliaan ja kuka tietää mitä hän vielä orsi sanoiksi yskähdellyt, ellei räätäli olisi tokaissut: "Ja sinne niiden pitää jäädäkin oikeuden ja kohtuuden mukaan! Onpa paikallaan että tyttösen täytyy latoa kuormansa uudestaan ja lisäksi joutua kaikkien naurun alaiseksi."
Seppä, joka jo kauvan molemmin käsin huitoen oli puheenvuoroa vaatinut, keskeytti vihdoin sekä räätälin puheen että kankurin yskinnän.
"Mutta eihän Heleija", sanoi hän myötätuntoisesti, "oikeastaan voi sille mitään, että on tytöksi syntynyt."
"Ja toisekseen sanotaan raamatussakin, että vahvemman astian pitää olla heikommalle avullinen. Mutta —"
"Mutta ei noin vaan ilman muuta!" keskeytti kankuri.
"Hänen täytyy pyytää anteeksi!" tokasi räätäli.
"Niin, sitä mitä hän äsken puhui miehistä", jatkoi seppä. "Se on ikävä velvollisuus, mutta ei auta."
"Kylläpä käski!" sanoi Heleija. "Sen tehtyäni minun kuitenkin täytyisi itse auttaa itseni teidän nauraessanne. Kun olen avun saanut, silloin kyllä, vaan en sitä ennen — se olkoon sanottu!"
Räätäli, joka näytti melkein päätä tavallistaan pitemmältä, paloi halusta nostaa kärryt liejusta yhdellä nykäsyllä, siten näyttääkseen Heleijalle mikä "mies" on. Hän katsahti miltei kunnioittavan hämmästyneesti itseensä. Kankurikaan ei malttanut enää istua alallaan, vaan sylkäsi jo käsiinsä. Seppä olisi mielellään siinä istuessaan nauttinut voiton riemua. Ja kun ei tyttö edes leikillään suostunut anteeksipyyntöön, niin seppäkin nousi ja saattue läksi liikkeelle, tyttö etunenässä.
Ravintolan emännän varotus kaikui kuuroille korville. Tytön omituinen asento, heilutellessaan siellä kärryjensä kannatushihnaa mitä viattomimmin kasvoin, näytti hänestä kissan hännän heilutukselta ennen loppuhyppäystä.