"Ei pidä luulla", sanoi hän vihdoin enemmän tuvannurkkaa kuin ketään erityistä huoneessa olijaa puhutellen, "ei pidä luulla että on kaikki kokenut, vaikka onkin helatuorstaina täyttänyt kuusikymmentä. Holderin Fritz muka pudonnut veteen! Muka hakenut vannepajuja! Kaikkia vielä!"
Hän löi ensin molemmin käsin polviinsa, sitten hän jatkoi sellaisella äänellä kuin koko Gringel olisi maan alle vaipumaisillaan: "Niin totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä istun ja sanon: siinä on rikosjuttu! Holderin Fritz on veteen sysätty."
Lukuisia pelästyksen ja ihmetyksen huutoja sekä yhtä monta kysymystä oli nousemassa. Walleriina-rouva ne kaikki tukahutti jatkaessaan:
"Tuolista ja pöydästä näkee, mihin niitä on tarkotettu, vaan ei ihmisestä. Moni on päältä kuin sokerikakku, vaikka onkin ruumenia sisältä. Luulemme usein että kun jotakin sanotaan hurjaksi, niin hänen myös täytyy olla hurja, ja kun toinen on luonteeltaan iloinen ja avomielinen, niin ei hänessä muka mitään kieroa olekkaan. Kaikkea vielä! Ja jos joku tanssii kärryjensä jälessä kuin ennenmuinoin kuningas Daavid-vainaja liitonarkin edessä — mutta eihän ihmisen pidä puhua liikoja, kun on helatuorstaina kuusikymmentä täyttänyt."
Rouvien ei tarvinnut syyllistä nimeltä mainita. Kaikki katsoivat hämmästyneinä Heleijaan.
"Mutta", jatkoi Walleriina-rouva heilauttaen myssyn vasemmalle korvalleen, "mutta kaikki tulee sentään lopulta ilmi. Eikä tarvita muuta kuin että joku räätäli sattuu olemaan lähistöllä. Ja vaikkei asia tulisikaan oikeuden eteen, niin ei kenenkään tarvitse luulla että se sillensä jääpi. Sillä tuolla, tämän katon yläpuolella" — hän osotti ylöspäin, jossa juuri kuultiin heisipuun rapisevan olkikattoa vasten — "siellä ylhäällä on yksi, ja hänestä on yhdentekevää onko se kuningas tai keisari taikka vaan joutava naisihminen. Ja hän katsoo toisella silmällään Amerikkaan ja toisella Ulrikin-sillalle. Niin totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä istun ja sanon: niin se on!"
Nyt ei rouville jäänyt enää epäilyksen sijaa. He kuitenkin vakuuttivat mahdottomaksi uskoa että joku, jota he olivat pitäneet ihan itse hyvyytenä, olisi tehnyt noin kamalaa.
Walleriina-rouva löi polviinsa: "Kieltäköön syyllinen tekonsa miten tahansa, tässä istun ja sanon: niin se on!"
Mutta Heleija ponnahti kuin teräsjousi istuimeltaan, niin että rouvat astuivat askeleen syrjään.
"Kieltääkö?" sanoi hän tulistuneena, "ja kenen edessä? Teidänkö? Mitä te oikein luulette olevanne? Hyvä on, että siellä ylhäällä on yksi, kuten Walleriina-rouva sanoo — niinpä hän myöskin tietää kuka on oikea syyllinen, kutka ovat ärsyttäneet ja sitten perästäpäin syyttäneet."