Tulin kerran matkoillani synkässä sydänmaassa erääseen taloon sadetta pitämään. Astuin tupaan. Se näytti ensin tyhjältä synkkien pilvien hämärässä, vaan sitte äkkäsin peräpenkillä oudon näyn. Se oli mahdollisesti ihmisen pää, pää, jonka moista en ollut ennen nähnyt. Kuvailkaa kirkon kello ylös-alaisin, jonka päällä on vähän mykevä kansi.
Ruumistani karmasi oudosti, huomattuani tuon. Olin synkässä sydänmaassa, missä elää taikausko, missä kenties myydään lapsia paholaiselle ja jossa kasvaa kummallisia vaihdokkaita, pahan hengen ja noituuden synnyttämiä, niin kuin uskotaan. Oli kuin olisi edessäni ollut yksi semmoinen luonnoton muodostus, — päähänsä kasvanut ihminen. Rohkaisin itseäni, vein takkini naulaan ja menin lähemmä tarkastamaan tuota peräpenkillä pöydän takana olijata.
Tuon mahdottoman pään jatkona oli niin kuin 8-vuotiaan lapsen ruumis, onnettoman laiha ja surkean vaivainen. Selässä oli suuri pahka; kädet, joissa riippui tavattoman pitkät laihat sormet, olivat sisään päin tuskallisesti kääntyneet; vasen jalkaterä oli ulospäin melkein taakse kääntynyt: kasvot olivat lapsen kasvojen kaltaiset, vaan ne oli venyttänyt pitkiksi tuo mahdottomaksi kasvanut pää, jonka tähden ne olivat surkeimman näköiset. Hirveän kierot silmät mulkoilivat minua kohden.
Sellaisena hän istui edessäni penkillä, ainoastaan likainen lyhyt paita päällään.
Minun tuli hyvin tuskalliseksi oloni, kun vielä olimme kahden kesken.
— Onko se vieras? kysyi hän vihdoin, yhä mulkoillen silmiään.
Minua ensin vavahdutti kuullessani hänen puhuvan, vaan hänen pehmeä lapsen äänensä rauhoitti.
— Vieras olen, vastasin.
— Eikö vieras kastunut, kun siellä niin kovasti sataa ropistaa? kysyi hän taas.
— Jopa se vähän kasteli. — Oletko sinä talon poika?