— Talon poikahan minä olen, — ja minä olen aivan nuorin. Meitä on yhteensä kuusi lasta: Heikku, Junnu, Jahvetti, Tiina — — kuka se olikaan sitte? Minä en sitä nyt muista, vaan kun Tiina tulee heinästä, niin kysytään siltä. Ja minä olen sitte nuorin. Minusta pidetään enemmän kuin muista, isä ja äiti ja kaikki pitävät minusta enemmän. Minä saan maata äitin ja isän kanssa porstuanpohjakammarissa, vaan toiset eivät saa. Ja minua käytti isä markkinoillakin ja siellä minä sain syödä paljo renikoita ja orehkia.
— Onkos isä käyttänyt sinua tohtorissa?
— Sillä markkinatiellähän se käytti tohtorissakin.
— Mitäs tohtori sanoi?
— Se vaan koputti minun päätäni ja oli sanonut isälle ettei siitä kalua tule.
En tahtonut enempää kysellä hänen onnettomasta tilastaan, luullen saattavani hänet pahalle mielelle. Vaan hän alkoi kohta itsestään kertoa vaivaisuudestaan, lapsellisen avonaisesti, nauravin kasvoin ja niin kuin asiasta, jota hän ei ollenkaan osannut surra.
— Minulla on niin suuri pää, ettei isän karvahattukaan sovi siihen. Se on niin kova ja suuri kuin tupakkihakkuri. Naputtakaapas minun päähäni, niin eikö se ole kova!
— Kyllä minä uskon.
— Minä lyön tähän seinään, niin kuulette, kuinka se on kova.
Ja hän koputti päätään seinään, että kolahteli.