Minä kielsin hänet siitä ja katselin häntä suurella säälillä.
Hän istui vähän aikaa äänetönnä, silmiään mulkoillen, vaan sitte hän taas lapsellisesti nauraen alkoi puhella:
— Ja minä olen myös sokea: en näe teitäkään yhtään. Ennen minä näin, vaan siitä on jo kauvan, kun minä sokesin. Se on niin somaa, kun ei näe mitään!
Hän nauroi lapsen tavalla, illistellen silmillään minuun päin.
— Eikös silloin ollut lysti, kun sinä näit? kysyin.
— Olihan se lystiä! huudahti hän. Silloin minä sain nähdä meidän orivarsankin. Sen nimi on Kipakka ja se on liinaharja, pirhakka ja hyvä juoksija. Vaan olenpa minä nyt saanut olla sen reessä. Se se vasta on menijä! Minulla on yksi tiuku Kipakan kaulasta. Tässä se on ja se panee kilikili. Eikös se soi somasti?
— Soipihan se.
Joku tuli ovesta tupaan. Poika kuunteli astuntaa ja kysyi:
— Onko se Tiina?
— On.