Hän laskeutui penkiltä, jolloin oikein tuli näkyviin hänen kovin laihat, melkein lihattomat jalkansa ja pahkaselkänsä. Hän ei voinut kävellä, vaan hiihti istuillaan kuin puolen vuoden vanha lapsi.
Mutta ei hän ennättänyt pitkältä mennä, kun kaatui selälleen; kätensä koukistuivat ja menivät nyrkkiin, ja tuota suurta päätä ja pahkaselkää kolkutti lattiata vasten: hänen hampaansa kiristyivät ja hän äänteli eläimen tavalla.
Talon tytär hyppäsi siunaten hätään ja piteli suonenvedon vaivoissa kiemurtelevaa lasta, siksi kun taudin kohtaus meni ohi.
— Siinä onnettomassa vielä on pahanpieksäjä kaiken lisäksi, sanoi talon tytär, pyyhkien vaahtoa selviävän pojan suusta.
Poika selvisi kohta tuntoihinsa ja uupuneena kovasta kamppauksesta lepäsi hän selällään hetken.
— Nostapas Tiina minut penkille istumaan, pyysi hän sitte heikosti.
— Minä nostan lapsen.
Penkillä istuessaan, laihat jalat elottomina riippuen, näytti hän kokevan palauttaa muistiaan ja tuli vähitellen entiselleen.
— Vieläkö se vieras on täällä? kysyi hän.
— Vielä minä olen.