— Näittekö te, kun paha minua pieksi? Se rynkyttää päätä lattiata vasten.
— Eikö se koske?
— En minä sitä tiedä, kun minä en muista. Tuolta karsinanurkasta tulee aina musta mies ja ottaa minut kiini, ja silloin minä en muista mitään. Se on niin somaa, kun ei muista mitään!
Hänen kasvonsa nauroivat lapsellisesti.
En voinut muuta kuin mykkänä surkutella häntä.
Sade tuli yhä rankemmaksi, niin että läpi katon tuvan lattiallekin alkoi tippua vettä. Ukkosen jyrinääkin kuului. Poika kuulosti tarkasti ja puheli:
— Mutta nytpä siellä sataa ja jyrisee kovasti, kyllä heinämiehet kastelee. Jumala taivaasta sataa ja kastelee heinämiehet. Vaan hyvä se Jumala siltä on: sen vaan pitää kesällä sataa ja jyristä ja talvella tuiskuta lunta. Jumala on hyvin hyvä.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Äiti on sanonut, että Jumala on hyvä ja ottaa minut taivaaseen, kun kun minä kuolen.
— Kuolisitko sinä mielelläsi?