Viimein tuli pohjalta esiin rutikuiva kanto, joka oli täynnä koloja. Hän väänsi sen ylös ja rikkoi sen, jolloin siitä pelmahti maahan paljo pieniä valkeita kappaleita. Aaro vähän säpsähti. Mitähän ne olivat? Hän kumartui lähemmin katsomaan ja näki niiden olevan aivan pieniä munan muotoisia kappaleita: Hän ei tiennyt mitä ne olivat ja jäi uteliaana katsomaan, sydän läpättäen kiihkeästi.
Muurahaisten käytöksessä tapahtui nyt ihmeellinen muutos. Ne eivät enää olleet raivossa häntä vastaan, vaan kaikki riensivät munako'olle ja alkoivat kiireesti kulettaa munia pois. Aaro läksi seuraamaan, mihin ne veivät niitä. Pesältä meni selvä muurahaistie toiselle pesälle, ja sitä ne menivät. Tuota tietä hän ei ollut ennen huomannut. Suurella hopulla kiidättivät muurahaiset muniaan toiselle pesälle, menivät käytävistä sisään ja jättivät sinne tavaransa, koskapa jokainen tuli tyhjänä takaisin. Kun hän kääntyi uudestaan tielle, näki hän sen olevan aivan täynnä noita pieniä rahtimiehiä.
Hän käsitti nyt, että nuo valkeat munat olivat kai niiden muonavarastoa, niin kuin hänen kotonaan oli aitoissa jyviä, ja että tässä tehtiin nyt majanmuuttoa. Hänen mieleensä muistui, kuinka, kun naapurissa oli tulipalo, sieltä asukkaat yöllä pakenivat heille, sylissään kantaen vaatteita, ruokatavaroita ynnä muuta, mitä olivat ehtineet pelastaa kauheasta palosta. Se oli hirveä yö, hän muisti vielä sen hyvästi! Tämä muurahaisten majan muutto alkoi hänestä nyt tuntua samanlaiselta ja hän tunsi tehneensä pahan teon. Nuo pienet raukat! Kuinka hän sääli niitä! Jos hän olisi tiennyt edeltä päin, ei hän toki olisi tehnyt niille tätä. Mitenkä ne nyt mahtuvat asumaan yhdessä pesässä entisten asukasten kanssa?
Ahah! Hän keksi keinon. Hän haali hajoittamaansa pesää kokoon, peitteli munia ja muodosteli pesää entiselleen. Kaikki tulee parannetuksi ja entiselleen, lohdutti hän itseään ja asettui katsomaan, mihin toimiin muurahaiset nyt ryhtyvät.
Ne kaivoivat reikiä pesään ja hänen ihmeekseen toivat munia ulos ja entisellä tavalla veivät niitä tuota tietä myöten toiseen pesään. Ne siis hylkäsivät entisen pesänsä kokonaan. Suuresti mielipahoissaan katseli hän tätä kiihkeätä, hätäistä majan muuttoa. Mieleensä tuli yhä naapurin kauhea tulipalo ja sieltä hädissään pakenevat ihmiset. Ajattelipa hän jo sitäkin, jos hänen kodissaan sattuisi tulipalo ja pitäisi paeta toiseen taloon. Se olisi hyvin ikävätä. Hänen oli niin hyvä olla kotonaan, kylässä hän ei viihtynyt ollenkaan. Kerran hän oli ollut kylillä, ja hänelle oli kohta tullut suuri ikävä kotiin. Sydämestään säälien ja pahoitellen katseli hän muurahaisten lakkaamatonta kulkuetta ja läksi viimein melkein itkusilmin rantaan. Hänellä oli niin kuumakin ja hän oli väsyksissä äskeisestä työstään.
Hän istui rantakalliolle avopäin, jäähdytellen itseään, ja katseli, mitenkä pienet laineet taittuivat luisua kalliota vasten, välähtäen auringon paisteessa. Hän koetti rauhoittua, vaan ei voinut, muurahaisten muuttava joukko, tuo pitkä kulkue, oli alati mielessään. Ne olivat niin viisaitakin ne elävät, ainakin yhtä viisaita kuin Pilkka, joka osasi hakea puupalasen vedestä. Hänen pitää kertoa tekonsa isälleen, ja hän on varmaan hyvin vihainen.
Siinä ajatuksissaan istuessaan piirittää häntä innokkaasti eräs vikkelä muurahainen, nousee hänen sukalleen, puree sitä ja pitää kaikkia neuvojaan, vaan kun vihattu esine ei liikahda, rientää se yhä ylemmäksi ja tulee paljaalle polvelle, jota housun lahe ei ylety peittämään. Siinä se käyttää taas kaikkia teräviä aseitaan.
Aaro säpsähtää, pyyhkäsee kädellään, ja muurahainen lentää veteen.
— Oi, sinnekö sinä menit!
Hän otti sen kädellään kivelle.