Muurahainen ei ole niinä miehinäänkään, menee vähän matkaa, seisahtuu ja etujaloillaan vetelee tuntosarviaan. Se vetelee niitä moneen kertaan ja hyvin rauhallisesti.
Aaro tuli uteliaaksi ja pani sen uudestaan veteen. Hän tahtoi antaa sen oikein kastua. Vaan sitä lähti nyt ilman henki viemään ja se meni avutonna, pää veden sisässä, takaruumis yläällä. Aaro haki karahkan, jolla hän onki sen lähelle. Se tarttui erääseen karahkan oksaan. Aaro antoi sen olla siinä ja asetti karahkan veteen, niin että tuon oksan nenä oli vaan vähän yläällä vedestä ja karahkan tyven hän laski kivelle. Sitte hän rupesi kalliolla mahalleen, hajasäärin ja kädet rinnan alla, ja katseli muurahaisen hommia. Ei hän aikonut suinkaan sitä tappaa, vaan hän tahtoi nähdä sen neuvokkaisuutta.
Se kiipesi ensin oksan nenään ja laskeusi jälleen alas. Samassa kohosi laine ja peitti sen umpeen. Vaan pian se nousi sieltä, kiipesi ylös ja laskeusi taas alas. Mutta veteen se taaskin pisti päänsä. Nousi jälleen oksan nenään, josta kurkotteli joka taholle ikään kuin tähystellen, ja siinä sitte rauhallisesti etujaloillaan suori kastuneita tuntosarviaan.
Monta koetusta se teki päästäkseen pois, vaan vesi sitä peloitti. Viimein se jäi vesirajaan ja pysytteli siinä lujasti kiini, vaikka laineet sitä yltä huuhtoivat. Aaro seurasi jännitettynä, lähteekö se veden alaitse puuta myöten tulemaan, niin kuin hän toivoi. Jos se sen tekee, niin onpa se viisas ja urhoollinen: hän ottaa sen sitte omakseen, viepi kotiinsa ja elättää sitä. Sen päätöksen hän teki.
Muurahainen ei mennyt enää ylös, se kypsytti rohkeata päätöstä. Kun korkeampien laineiden jälkeen tuli syvempi tila, kipristi se itsensä sitä mukaa aina syvemmälle ja syvemmälle ja tuli vihdoin kokonaan veden sisään.
— Tule, tule! kehoitteli Aaro. Muurahainen läksikin rohkeasti keppiä myöten veden sisässä tulemaan ja saapui onnellisesti kuivalle.
Aaro johdatti sen kepistä tulemaan kämmenelleen, jota se alkoi kiertää; Aaro kiersi kättään ja seurasi sitä. Kohta se pysähtyi ja rupesi taas etujaloillaan vetelemään tuntosarviaan, jotka olivat vedessä menneet kaksinkerroin ja joissa oli hyvin pieniä vesisiruja.
Mutta tuuli puhalsi sen kämmeneltä veteen ja ilman henki alkoi viedä sitä nopeasti ulapalle.
— Minun muuriaiseni, minun muuriaiseni! huusi Aaro ja tavotti sitä karahkallaan. Hänellä oli suuri hätä, jos tuuli sen viepi kauvas selälle avutonna kuolemaan. Hän kurottausi varpaisilleen, nojausi eteen päin ja oli jo sen tavottamaisillaan, kun jalkansa luiskahtivat, musta liukas lima kalliossa veden rajassa livetti, hän keikahti takaperin ja suilahti jyrkkää kallion kuvetta myöten syvyyteen.
— Nyt se jäi…! ehti hän vaan huudahtaa.