Mutta hänen karahkansa, joka hänen mukanaan meni veteen, pelasti muurahaisen. Muurahainen kapristausi siihen kiini ja oli turvassa, vaikka ei se siinä kuivaa löytänyt. Vaan laineet toivat vähitellen karahkan rantaan kalliota vasten ja muurahainen nousi maihin. Tunnettuaan olevansa oikealla kiinteällä, kuivalla kalliolla, johon vielä paistoi lämmin päivä, pysähtyi se Aaron olkihatun luona, selvitteli ja kuivasi tuntosarviaan, veteli ja suki niitä etujaloillaan niin kuin suitaan pitkiä kastuneita viiksiä. Nyt se teki tämän toimituksen rauhallisemmin kuin koskaan ennen ja läksi sitte juosta vikeltämään metsään.
Mutta siellä se tapasi pesänsä kauheasti hävitettynä ja toverinsa surullisessa majan muutossa.
Muukalaista verta.
Korventauksen kylän mustat pystykorvaiset koirat katselivat eperöivin silmin suurta väen liikettä heidän ennen niin hiljaisessa ja rauhallisessa kylässään. Outoja, muukalaisia ihmisiä tuli joka taloon. Ne eivät olleet saman näköisiä eivätkä muutenkaan saman laisia kuin oman kylän asukkaat. Niissä oli aivan vierasta hajua. Miehillä ei ollut tutun hajuisia lammasnahkaturkkia ja sarkatakkia; pikkuisissa, ahtaissa ja tiukkakutoisissa vaatteissa ne olivat, ja sekä miesten että naisten kengissä ei ollut entistä niin tuttua pieksukengän tervan hajua.
Ensin he luulivat heitä suureksi mustalaismatkueeksi ja haukkuivat heitä kuten mustalaisia. Vaan ne eivät olleet mustatukkaisia eivätkä pitäneet niin suurta ääntä kuin mustalaiset, eikä niillä muutenkaan näyttänyt olevan mustalaisten tapoja. Ja vaikkei niillä ollut noita rakashajuisia lammasnahkaturkkia eikä tervapieksuja, niin olipa sen sijaan hyvät ruuat ja lie olleet hyvät juomatkin. Lihaa ne söivät vahvasti, sillä hyviä luita ilmaantui kosolta tallin taakse, jossa piskit kävivät niitä tappelun väellä jakamassa. Etenkin tämän viimemainitun seikan tähden Korventauksen koirat tavastuivat noihin vieraihin ihmisiin jotenkin pian.
Nuo ihmiset ryhtyivät kummalliseen toimeen. He menivät synkimpään korpeen, hakkasivat suuret, uhkeat petäjät ja kuuset maahan, ja vuoresta särkivät kallioita lohkareiksi, joita vedättivät sinne korpeen. Korpeen syntyi vähitellen pitkän pitkä, kahden puolen kaukaisuuteen hienoksi viivaksi katoava tie. Se varmaan ei ollut maantie, sillä sitä myöten ei ajettu kirkkoon eikä vedetty kylän lumirekeä.
Nämä näkemät, niin outoja kuin olivatkin, eivät Korventauksen koirissa kuitenkaan herättäneet semmoista ihmetystä kuin näkemys, jonka Alatalon Sapakki näki eräänä kipakkana pakkaspäivänä tullessaan metsästä oravia puista haukkumasta. Sapakki oli innokas oravakoira ja kävi huvikseen haukkumassa niitä yksinäänkin. Juostessaan kauppiaan kartanon ohi poikkesi hän pikimältään pihaan, haisteli portin pielet ja nuuski nurkkajuuret hyvin epäluuloisesti. Silloin tunsi hän äkkiä jonkun nuuskivan häntä itseään. Sapakki kääntyi päin — ja oli lentää takaperin. Edessä seisoi outo elävä kuin kummitus. Se oli suuri eläin, vähän vasikan näköön, samalla tavalla valkeakarvainen, ruumis miltei läpikuultava, onnettoman laiha, hoikkamahainen ja hontelojäseninen. Se värisi koko ruumiissaan. Vaan sillä oli niin kuin koiran pää, samanlaiset vilkkuvat silmät, koiran asento, ja sen häntä liehui ystävällisesti.
Pienenläntä Sapakki oli niin tyrmistynyt ja hetken ajan, ikään kuin tainnuksissa, ettei voinut paikaltaan liikahtaa, takaperin kaatumassa vaan kivotti tuon suuren eläimen edessä. Vaan kun Sapakki ehti saada tahtonsa takaisin, lähti hän juosta pinkasemaan minkä töppösistä lähti ja vähän matkan päässä päästi surkean hätähuudon kuin hengiltä otettava. Yhtä laukkaa kiiti hän kotiinsa. Oven edessä hän hätäisesti ulvahteli, pyrkien sisään. Sisään päästyään työntäytyi hän penkin alle nurkkaan, josta pelokkaasti kilmuili.
Ihmiset ihmettelivät, mikä Sapakki raiskaa oli kohdannut, oliko tapellut ja saanut selkäänsä.
Samanlainen pelästys tapahtui Ylätalon Pilkalle.