Mutta muutamia päiviä näiden tapahtumain jälkeen tulivat melkein kaikki kylän urhoolliset koirat kauppiaan kartanon edustalle ja varovaisesti kiertäen ja kaartaen kuin piirittävä sotajoukko lähestyivät pihaa.
Pihaan tultuaan tuli eräästä lautakommakosta, jonka moista Korventauksen koirat eivät olleet ennen nähneet, esille se suuri valkea vasikka ja sen jälestä vielä suurempi pikimusta rutale, niin kuin karhun pentu, joita kylän koirat olivat nähneet.
Kylän pystykorvat vavahtivat joka jäsenessään. Eivät olleet moisia elukoita ikipäivinään nähneet. Kumpaisellakin oli suuret lerppakorvat ja molemmat olivat niin hentojäseniset, että hoippuen liikkuivat.
Nuo oudot eläimetkin seisahtuivat, ja oltiin nyt rintamassa vastatusten. Kylän koirat murisivat oudostuksissaan, vaan ne kaksi vierasta rupesivat rauhallisesti istumaan, kun heidän oli vaikea kannattaa itseään seisallaan. He värisivät vilusta.
Muukalaisten levollisuus rauhoitti kylän koiria ja antoi rohkeutta. Penttilän Nuoli, teräväkuonoinen, vanhin ja rohkein kylän koirista, jolta karhun sanottiin hännän puraisseen ja jolla oli arvettuneita haavoja muistoina karhu- ja susijahdeilta, lähestyi muukalaisia verkalleen, kuono maassa juurottaen, veti vainua ja murisi vihaisesti. Hänelle antoi vielä vihaisemman muodon tuo töpöhäntä, sen tähden ettei hänellä ollut tätä hänen suvulleen niin tärkeätä välikappaletta, jolla ystävyyttä osoittaa, silloin kun sitä joskus sattui olemaan. Lähestyessään pitivät toverit takanaan vihaista, rohkaisevaa murinaa.
Muukalaiset ottivat hupaisesti vastaan tämän kummallisen tervehdyksen. He rupesivat lyyhälleen maahan, taputtivat etukäpälillään maata ja haukahtelivat, leikkisästi päätään viskoen, niin että suuret lerppakorvat heiluivat.
Tämmöinen käytöstapa oudostutti Nuolta. Hän seisahtui ja arveli, yhä kuono maassa juurottaen. Tekivätkö ne nuo pilkkaa heistä? Sitte hän näytti päättävän ja lähestyi varmasti.
Muukalaiset nousivat ja hyppien keikkuen tulivat Nuolen luo. He olivat erinomaisen ystävällisiä ja heti panivat suuret käpälänsä Nuolen päälle.
Mutta Nuoli näytti heille terävät, kirkkaan valkoiset hampaansa suipussa suussaan, kuononsa kipristyi ja hän veti ilmaa että korisi vanhassa rinnassaan. Hän ei ollut suvainnut leikkiä pitkiin aikoihin, saatikka tämmöisessä tilaisuudessa, kun hän oli niin totisella asialla.
Muukalaiset hämmästyneinä vetäytyivät vähän takaisin, vaan sitte aikoivat nuuskia Nuolta, tunnustellakseen, mitä lajia koiria Nuoli oikeastaan oli. Vaan kun he yht'aikaa lähestyivät, näytti Nuoli taas hampaansa.