Yhtäkkiä alkoi Caro mielistellä erään naapurin koiraa, Siljua nimeltään, jota ennen oli vihannut. Mutta samaan aikaan ilmestyi Siljulle paljo muitakin rakastajoita, jotka yksissä neuvoin pitivät Caroa kaukana tuosta hempukasta. Nyt sai Caro selkäänsä vuorostaan. Vaan hän tuli sitä kiihkeämmäksi tunteissaan, jotka hänellä näyttivät olevan paljoa syvemmät kuin kylän koirilla, ja kärsi sanomattomasti mustasukkaisuudesta.
Mutta hempukka vastasi Caron tunteisiin, ja he rakastivat nyt toisiaan yhtä hellästi kuin ennen olivat vihanneet. Silju tuli itsestään Caron luo kauppiaan pihaan, jonne kylän koirat eivät uskaltaneet mennä, kun siellä oli Caron apuna vahva musta Rabbe.
Kuka tiesi minkä tähden tuo Silju rakastui Caroon? Caro oli pystykorvain mielestä hirvittävän ruma koira. Vaan Silju viihtyi Caron seurassa, sillä Caro oli ylhäissukuinen, jaloverinen rakastaja, jolle seikalle hempeä sukupuoli aina antaa niin suuren arvon. Caro osasi mielistelläkin Siljua paremmin kuin kylän pystykorvat. Hän heittäytyi Siljun eteen selälleen ja liehakoi; hän antoi Siljun leikillään pureksia käpäliään. Erittäinkin miellytti Siljua, kun Caro aina otti suureen leveään suuhunsa hänen pienen suipon päänsä ja pureksi sitä hellävaraa. Caro voitti Siljun kokonaan omakseen.
Mutta sitte kohta rakastuivat kaikki kylän pystykorvat pienimmästä suurimpaan tuohon suureen, vahvaan ja mustaan Rabbeen.
Caro tahtoi ensin asettua Rabben lailliseksi naittajaksi, vaan eipä Rabbe näyttänyt hänen holhouksessaan viihtyvän. Rabbe rakastui Ylätalon Pilkkaan ja piti hän vähän muutamista muistakin. Häntä huvittivat nuo kovajänteiset, teräväkuonoiset piskit, jotka olivat niin mielissään hänen ystävyydestään.
Molemminpuolinen ystävyys ja sukulaisuus oli perustettu. Kylään kasvoi uljaita sekarotuisia koiria, jotka olivat nerokkaampia, vapaampia ja uudenaikaisempia kuin entiset pystykorvat. Muukalainen veri imeytyi sydänmaan synkkään sukuun ja jalosti sitä. Mutta pohjimmaisena kuitenkin aina huomasi tuon lujan pystykorvan suvun, sen terävä kuono se aina pisti esiin, ja sen mukana näytti säilyvän sekoittuneessa rodussa entisten pystykorvain luonnonomainen terävyys ja jäntevyys.
Penttilän Nuoli kuoli ainoana uskollisena mustalle pystykorvasuvulleen. Hän, joka korvissa taistellessaan metsän petoja vastaan oli arpia saanut ja jolta karhu oli hännän puraissut, hänen uskollinen sydämensä ja terästahtonsa voittamattomina vastustivat kaikki uuden ajan ryntäykset. Hän kulki elinikänsä töpöhäntänä, kuono maassa juurottaen ja vihaisen näköisenä. Hän murisi joka ihmiselle. Kävi vanhoillaan kivuloiseksi ja äreäksi. Hänellä ei enää ollut niitä tunteita, himoja ja haluja, jotka nuoremmat oli saattanut pettämään totisen sukunsa.
Viime vuosinaan hänen arvettuneet haavansa vaivasivat häntä kovasti varsinkin säiden edellä. Silloin hän ulvoi pahaa ennustavasti.
Kun rautatieveturi alkoi korvessa vihellellä, ulvoi Nuoli onnettomuutta aavistavasti. Hän ei tahtonut rautatietä käsittää, vaikka isäntänsä kerran asian alkaen käytti häntä viheltävää junaa katsomassa, ettei hän peloittelisi ihmisiä ulvonnallaan. Mutta joka kerran kun juna keskiyöllä vihelsi korvessa, heräsi Nuoli ja ulvoi kamalasti. Vanhat ruotilaiset uskoivat ulvontaa ja ennustivat rautatiestä sotavuosia, ruttoa ja kalliita aikoja.
Kerran yöllä heräsivät kaikki talon asukkaat Nuolen ulvontaan. Nuoli ulvoi, ullitti niin kamalasti ja surkeasti, että pani jokaisen kauhistumaan. Rautatiejuna korvessa vihelti samalla. Isäntä meni pihalle asettamaan entistä urhoollista metsästystoveriaan, vaan Nuoli juoksi metsään, ulvoen kuin surmaansa pakeneva.