Aamulla tavattiin Nuoli metsässä suuren tuuhean kuusen juurella kuolleena makaamassa.
He olivat lapsia.
Merimies Lahtisen kyökkiin tuli kerran eräs pikku poika almua anomaan. Poika värisi vilusta, sillä oli paukkuva pakkanen eikä hänellä ollut paljo suojaa enemmän ruumiillaan kuin jaloillaankaan. Emäntä vei hänet uunin kupeelle lämmittelemään ja antoi ruokaa.
Talossa oli vähän pienempi tyttö, joka katseli ujoa pikku poikaa. Tyttö meni kohta pojan lähelle ja kysyi, eikö pojalla ollut hyvin kylmä ja hyvin nälkä. Olihan pojalla hyvin kylmä ja hyvin nälkä. Tyttö katseli suurella säälillä tuota pikku poikaa, jonka kasvot olivat kylmästä sinervän punaiset, kalvoset vilusta mustat, jolla oli suuri, väljä ja repaleinen nuttu, jonka ruumis värisi, ja veripunainen varvas näkyi kengästä.
Hilma keksi jotakin ja juoksi äitinsä luo toiseen huoneeseen.
— Äiti!
— No mitä?
Hilma otti äitiään kädestä ja sanoi:
— Tuolla pikku pojalla on niin kylmä! Ei lasketa häntä enää kylmään, vaan pidetään meillä. Minä opettaisin hänet leikkimään, ja sitte minulla olisi toveri. Eikö niin, äiti?
Hilma katsoi hyvin rukoilevasti äitiinsä.