Kaarlen vanhemmat olivat sillä välin kuolleet, jonka tähden merimiehen emäntä otti pojan kokonaan kasvatikseen.
Kirjapainossa alkoi Kaarle vähitellen ansaita vaaterahaa ja muutakin apua hoidokseen.
Merimies kuoli merellä, ja vaimonsa jäi elämään kolmen kesken Hilman ja
Kaarlen kanssa.
Nyt alettiin elää kaikin puolin pienesti, muutettiin pienempään huokeampaan asuntoon ja kaikki menot supistettiin niin vähäisiksi kuin suinkin.
Kaarle oli jo koko ansiomies, kun sai 7 markkaa viikolta palkkaa. Hän jo latoi kirjapainossa. Vikkelyytensä tähden saavutti hän yhä enemmän suosiota ja menestyi toimessaan. Hänen ansionsa tulivat yhä enemmän tarpeellisiksi hänen kasvatusäitinsä taloudessa, kun leski vanheni ja heikkoni eikä jaksanut niin kuin ennen pirtaa pidellä.
Hilma ja Kaarle kävivät yhtaikaa rippikoulun. Kasvatusäiti lahjoitti heille sen muistoksi yhden laiset muistosormukset.
Kun Kaarle oli kahdenkymmenen vuotias ja Hilma täytti kahdeksantoista, olivat he molemmat vielä lapsia mieleltään. He olivat kasvaneet tuossa pienessä kodissa erillään muista eivätkä huomanneetkaan ikänsä jatkumista. Iltasin ja pyhäisin, kun olivat työstään vapaat, leikkivät he vielä niin kuin ennenkin, ja Hilma vielä hoiti nukkeja, vaikka äitinsä aina sanoi, että "iso tyttö, vielä viitsii vauvoja pitää".
Äiti odotti jotakin suhdetta syntyvän Kaarlen ja Hilman välille, vaan sisaruksilta he aina näyttivät. Mutta kerran hän huomasi heidän käsikauloin istuvan ja pelaavan "tammia".
Aika kului, ja leski kävi harmaapäiseksi ja rintansa kuivettui, vaan Kaarle ja Hilma yhä pysyivät lapsina. Kaarle oli jo täysioppinut ammatissaan ja sai hyvän palkan. Palkkansa ja muut rahansa hän aina toi kasvatusäidilleen ja häneltä aina otti sen vähän, mitä tarvitsi. Hilma kävi työssä eräässä ompelutehtaassa, ja hän myös toi kaikki äidilleen.
Kerran taas äiti huomasi lapsistaan merkin. He suutelivat toisiaan rappusissa aamulla työhön lähtiessään. Mutta sittekin he yhä pysyivät ujoina hänelle ja olivat kuin lapset.