Äiti oli varma, että heistä vielä pari tulee, vaan kuka tiesi milloin, kun ovat vielä niin lapselliset. Hän toivoi, että se tapahtuisi hänen elinaikanaan. Mutta nuoret rakastivat toisiaan niin salaa ja ujostivat häntä.
Äiti päätti rohkealla sanalla auttaa asiata, ja kun oli Kaarlen kahdeskymmeneskolmas syntymäpäivä, sanoi hän:
— Jo sinun, Kaarle, olisi aika ottaa vaimo.
Kaarle punastui, ja yhtä paljo näkyi asia koskevan Hilmaan. He tulivat molemmat aivan neuvottomiksi. Äiti käytti hyväkseen heidän avuttomuuttaan ja lisäsi:
— Niin, niin, — minä tarkoitan että kyllä te minun puolestani jo saatte mennä yhteen.
Nuoret vilkasivat äitiinsä, katsoivat toisiinsa ja ujoina loivat silmänsä alas.
— Minä liitän nyt teidät yhteen, sanoi äiti ja asetti heidät käsikkäin.
Onko se teidän tahtonne?
— On, äänsivät nuoret.
Äiti oli saanut toiveensa toteutumaan, ja Kaarle oli hänelle sydämessään kiitollinen tästä avusta. Kaarle oli ajatellut elämäänsä hänkin, ja yhdeksi elämänsä toiveeksi oli tullut Hilma. Vaan hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että jo näin kohta hän saisi Hilman, sillä hän ei tuntenut itseään oikein aikamieheksikään. Sen tähden häntä niin ujostutti.
Asia oli sitte sillään. Kaarlen ja Hilman rakastaminen ei muuttunut paljo sen julkisemmaksi. Yhä edelleen he salaisesti kohtasivat toisiaan ja äidin nähden olivat ujoja.