Äiti näki, että hänen täytyy asia auttaa perille asti, ja eräänä päivänä ehdotti hän, että heidät pantaisiin kuulutuksiin ja kohta vihittäisiin. Hän vanhenee vanhenemistaan eikä voi enää kauvan elää, vaan tahtoisi nähdä heidän liittonsa ennen kuolemataan.
Nuorilla ei ollut mitään sitä vastaan, ja heidät kuulutettiin ja vihittiin. Pienet, yksinkertaiset häät, vaan sitä enemmän viatonta iloa, jota enimmin tunsi vanha äiti.
Oli kevätkesä ja kaunis ilta. Vähäisen vierasjoukon lähdettyä meni nuori pari kävelemään joen kukkiville rannoille.
Äiti puuhaili sillaikaa kotona ja valmisti morsiusvuoteen, josta hän itsekseen sanoi:
— On se nyt yhtä kaunis kuin minullakin oli Tuomas-vainaan kanssa.
Hän sen ohella kevyesti itki, muistellessaan Tuomastaan — muistellessaan häntä 24-vuotisena pulskana merimiehenä ja ylkänä. Hän taisi olla silloin Hilman lainen tyttö, — Hilmahan on hänen näköönsä.
Hän siunasi tuon puhtaan sijan, että ne kaksi tulisivat sillä aina lepäämään onnellisina.
Nuoret tulivat kotiin. Nähtyään morsiusvuoteensa tulivat he aroiksi. He katsoivat aina äitiin ja silmäsivät toisiinsa. Äiti puuhasi ja hääräsi kuin kaikki olisi mennyt luonnollisinta tietään.
Heidän asuntonsa oli yksi suurempi huone, joka oli matalalla lautaseinällä jaettu kahteen osaan. Kaarle ja Hilma eivät uskaltaneet mennä tuonne toiseen pienempään huoneeseen. Ovelta vilaukselta he näkivät siellä puhtoisen valkean, leveän vuoteen, niin puhtoisen, niin puhtoisen ja valkean. Siellä oli ennen äiti ja Hilma maanneet ja Kaarle oli maannut etuhuoneessa.
Äiti koetti asustaa ulkosalla ja odotteli, että nuoret menisivät heille valmistettuun paikkaan.