Vaan he eivät menneet. He olivat äänettöminä ja olivat kuin odottaisivat jotakin tai kuin he kumpikin tahtoisivat sanoa jotakin toisilleen ja sitte äidille.
Vihdoin äiti meni tuohon toiseen huoneeseen ja sanoi:
— Hilma!
— Mitä, äiti?
— Tulepas tänne!
Kaarle tunsi äidin siellä puhuvan Hilmalle jotakin, lempeästi, vaan varmasti, kuin selittäen ja neuvoen.
— Sanokaa te Kaarlelle kanssa, tuntui Hilma pyytävän.
— Kaarle! kutsui äiti.
Kaarle meni toiseen huoneeseen. — — Teidän tulee nyt jäädä tänne, sanoi äiti, meni pois ja painoi oven kiinni.
Sinne he jäivätkin, vaan aivan neuvottomina, tuo puhtoinen valkea vuode oli levällään heidän edessään. Vaan miksi he eivät saaneet olla niin kuin ennenkin? Tahi kun he asuisivat toisessa paikassa…