Äiti näki aamulla kaksi vuodetta huoneessa, toisen lattialla.
— Ne ovat lapsia! siunaili hän itsekseen ja nauroi sydämellisesti. Vaan kyllä se siitä reki varsan neuvoo, arveli hän.
Tuo toinen vuode ajan ollen hävisi äidin tahdosta, vaan äidillä oli sittekin omat epäilyksensä lastensa yhdyselämästä. Hänellä oli vanha tarkka silmä, jonka ohi ei mennyt mitään.
Viiden, kuuden kuukauden kuluttua sai Kaarle työnjohtajan paikan eräässä pienemmän kaupungin kirjapainossa. Sinne muutti Kaarle Hilmansa kanssa.
Mutta äiti ei lähtenyt yhtä matkaa nuoren parin kanssa, vaikka lapset niin tinkaan pyysivät. Hän sanoi jäävänsä kaikellaisia asioita selvittelemään ja tulevansa sitte muutaman kuukauden perästä. Lapset menivät edeltä.
Äiti tuli kahden kuukauden perästä. Uudessa asunnossa oli tilavammat sijat: kyökki ja kaksi muuta huonetta, joista toinen oli varustettu äidille.
Äiti teki nyt lapsistaan tyydyttävät havainnot ja hymyili sydämessään.
Junankulettaja.
Junankulettaja Kallio oli ajanut niin monen hevosen ja lehmän yli, ettei hän kaikkia voinut muistaakaan, ja muutamia ihmishenkiäkin oli päättänyt päivänsä hänen kuljettamansa junan alla. Hänellä oli kummallinen himo ajaa kovasti, jonka tähden hän aina matkalla toisinaan ajoi hitaammin, päästäkseen sitte ajamaan sitä kovemmin. Kun hän huomasi hevosen tai lehmän radalla, alkoi hän sitä ajaa kuin metsämies otusta. Hänellä oli suuri huvi nähdä eläimen kauhistuneena ja epätoivon vimmalla kiitävän pakoon tätä mustaa, puhkavaa ja jyrisevää kummitusta, jota se mahdollisesti ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hevonen laukkasi hurjaa vauhtia, korskuen ja häntä hulmuten perässä, katastaen taakseen hirmustuneilla silmillään. Sitä katseli junankulettaja innostuneena kuin metsämies, joka näkee otuksen panevan viimeiset voimansa, paetakseen surmaansa, vaan jonka tappio on varma ja kohtalo hänen käsissään. "Et sinä kauvan kestä", sanoi hän tavallisesti. Kun juna oli jo aivan kintereillä, sanoi hän: "Mene pois radalta! — pöllö ei sen vertaa ymmärrä!" Kun hevonen yhä vaan radalla laukkasi, höyrysi ja korskui ja näytti kauhusta tulleen aivan mielettömäksi, hymyili junankulettaja ilkeästi ja sanoi: "Turha vaiva on lähteä meidän kanssamme kilpasille." Hän laski huolettomasti päälle, niin kuin se ei olisi ollut hänen syynsä, vaan hevosen, joka on ollut niin tyhmä, että on varsin tahallaan tullut radalle ja juossut junan alle.
Lehmiä hän suorastaan vihasi ja inhosi, ja kun hän näki niitä radan varrella syömässä ja katsoa ammottamassa ohi kiitävää junaa, oli hänen tapanaan sanoa: "Tuolla lailla te ammottaisitte, vaikka päällenne laskisi." Kun taas lehmät läksivät peloissaan juoksemaan radan vartta aidan toisella puolen, sanoi hän: "Ne varmaan tulisivat radalle junan eteen, jos pääsisivät." Kun lehmä sattui radalle ja häntä suorana alkoi juosta ja laukata edellä pakoon, ei hän voinut olla nauramatta, niin rumalta ja typerältä se hänestä näytti. Hyvä hevonen voi joitakuita kilometrejä juosta junan edellä, mutta että lehmä — oh, se oli niin mieletöntä ja inhoittavaa, että hän olisi suonut veturissa olevan laitoksen, joka olisi syytänyt tulta ja tulikiveä tuohon elukkaan, ennen kuin se joutui veturin alle. Ajettuaan lehmän päälle hän aina kertoi, että lehmä on niin kauhean tyhmä eläin ja mitenkä hän ajaessaan hevosella säälimättä laskee päälle, eikä odota kunnes tämä vetelä eläin on kömpinyt ylös maantien keskeltä, johon se on ruvennut märehtimään. Tavallisesti se ennättää kuitenkin hevosen edestä nousta, vaan vetäytyy syrjään niin laiskasti, että useasti hänen ajaessaan on kärrinpyörä raapaissut sitä lonkkaluuhun tai kylkeen.