— Saattaa olla, vaan henkihän se on lehmässäkin.
— Lyöppäs sitä hevosta, ettemme me menisi lehmän tavalla, sanoi Kallio halveksivasti ja ajatteli, että ukko oli saman lainen lehmä.
Oli vähän aikaa äänettömyyttä, vaan sitte alkoi junankulettaja keskustella ukon kanssa yhtä ja toista matkan ratoksi. Siinä ukko johtui puhumaan edellisestä hevosestaankin, jonka päälle oli rautatiejuna ajanut. Se oli hänen elämässään suurin tapaus, jonka hän muisti niin ihmeen tarkasti nyt vielä monen vuoden perästä. Hän kertoi siitä mielellään, niin kuin kerrotaan asiasta, joka on mieleen kovasti koskenut ja muistiin unhoittumattomaksi jäänyt.
— Olihan se kumma tapaus, kertoi ukko. Minä olin vedättämässä radalle hiekkaa. Juna juuri tuli täyttä vinkaa. Minä pidättelin hevoista ja odotin että juna menisi sivu. Mutta hevonen säikähti ja läksi karkaamaan. Tie kulki radan poikki, ja hevonen läksi menemään tietä myöten radan yli, paetakseen junaa. Vaan silloinpa jäätiinkin junan alle. Minä lensin kärryistä vähän syrjään ja parhaiksi pelastuin, vaan kärrit menivät tuhannen murskaksi ja miten lienee hevosen häntä sotkeutunut johonkin junan rattaaseen, vaan summa on se, että hevosen häntä repeytyi juurineen irti ruumiista ja hevosen takapuoli tuli hyvin pahan näköiseksi. Se tapahtui hyvin äkkiä, ettei hevonenkaan ennättänyt ääntä päästää, vaan mielen muutoksessaan se rupesi paikalla syömään heinää niityllä. Minä hain pyssyn läheltä talosta ja ammuin onnettoman.
Junankulettaja kuunteli tätä kertomusta ensin välinpitämättömästi, antoihan vaan ukon kertoa. Hän kohta muisti, että hän oli tuon hevosen päälle ajanut, tällä kertaa ei kuitenkaan tahallaan. Tuo tapaus ei häntä vähääkään liikuttanut, ennen kuin kertomuksen lopussa sattui häneen eräs kohta, nimittäin tämä: "Hevonen ei ennättänyt ääntä päästää, vaan mielen muutoksessaan se rupesi paikalla syömään heinää niityllä." Tämä kohta tarttui kummallisesti hänen mieleensä ja hän jäi sitä pitkään ajattelemaan eikä enää kuunnellut, kun mies kertoili, kuinka hyvä hevonen se oli ollut.
"Mielen muutoksessaan rupesi syömään heinää niityllä." Kuinka ihmeelliseltä se kuului, vaan kuinka luonnolliselta se tuntui! Se tuntui niin luonnolliselta ja sattuvalta, että tämä pieni yksityiskohta jäi häntä omituisesti vaivaamaan ja siitä tuli hänen käsitykseensä ikään kuin uusi valopilkku, joka valaisi ja levisi ja teki kaikki kirkkaaksi ja selväksi.
Se oli todellakin mielen muutos hevosessa, erinomainen mielen tila hirveän tapauksen jälkeen. Muuten on mahdoton käsittää sitä, että se heti rupesi syömään heinää eikä lähtenyt hirmustuneena karkaamaan näkymättömiin. Hänen tuntoaan rupesi kipeästi vihleksimään tuon onnettoman hevosen kärsimykset, nuo niin mahdottomat kärsimykset, että niillä oli luontokappaleeseen perin luonnottomat vaikutukset.
Hän ei enää saanut yhtä rauhaa, tuo mies, johon elämässään oli niin vähän mikään koskenut. Yöllä hän ei tahtonut saada unta ollenkaan, hänen sielun silmäinsä edessä oli alati ukon hevosraukka niin selvänä kuvana, hirveästi raadeltu hevosraukka mielen muutoksessaan syömässä heinää niityllä radan vierellä. Hän oli kuin paatunut pahantekijä, jonka tuntoa ei ole koskaan mikään liikuttanut, siksi ettei sille ole kukaan osannut sanoa oikeata sanaa, joka olisi siihen sattunut, mutta joka sitte kerran sattui kuulemaan yhden ainoan sanan, sanan, joka tuli kuin viattoman lapsen suusta, vaan joka sattui ja kosketti ja kerrassaan musersi kivettyneen sydämen. Hänelle tuli todelliset tunnon vaivat, hän katui ja vaikeroi ja rukoili anteeksi. Hevosen kärsimyksen kuva oli alati hänen silmäinsä edessä, se oli hänen painajaisensa. Vaikeroituaan melkein koko yön, nukkui hän viimein aamuyöllä läpi väsyneenä.
* * * * *
— Elkää lyökö hevosta, kyllä me keritään, kielteli junankulettaja Kallio paluumatkalla kyytimiestään, mainittua torpan miestä. Hän oli nyt aivan kuin toinen mies, hän tunsi sisässään jotakin lämmintä ja hellää, ja hän oli mieleltään kuin sairas, joka ei kärsi kuulla ruoskan nasahtelevia lyöntejä, joka säälii kaikkia ja jota pitää kulettaa tasaisesti ja hiljaisesti. Hän ajatteli vielä samaa asiaa, eläimen mahdotonta kärsimystä, kun sitä on kauheasti raadeltu. Kuinka monen hevosen ja lehmän hän oli tahallaan tappanut hirveimmällä tavalla, ja kuinka hän on voinut olla niin sokea ja tunnoton, ettei ole ymmärtänyt, että nekin kärsivät, jotka eivät valita. Hän ihaili tuota ukkoa ja tunsi kiitollisuutta häntä kohtaan, joka hänet oli varmaankin aivan tietämättään valaissut, jolla oli niin luontoperäinen, terve käsitys ja joka varmaan ymmärsi puittenkin puhetta. Hänelle näet juohtui ympärillä olevasta metsästä mieleensä vanha kansan runo "Koivun valitus", jota oli lapsena koulussa luettu; siinähän kerrottiin koivun itkeneen Väinämöiselle sitä, että siitä juoksetettiin mahalaa ja kiskottiin tuohta.