Kun oli päässyt jotenkin lähelle, noin parin kolmen sylen päähän linnusta, silloin vasta oikein alkoi tuo kissalle omituinen, kavalan taidokas väijyminen. Ei niin matalaa mätästä, jonka taakse ei olisi voinut lymytä. Niin lyyhistyneenä maata vasten hiihatti hän itseään eteen päin kuin jalaton olisi ollut. Tarpeen mukaan sujuttausi hän milloin hyvin hienoksi, pitkäksi loikareeksi mättäiden lomiin, milloin taas vetäytyi kokoon pieneen sykkyrään. Ja silmät paloivat lakkaamatta lintuun päin. Kun lintu oli päin, silloin hän kärsivällisesti oli mahallaan aivan liikkumatonna eikä näyttänyt hengittävänkään. Antoi kärpäsenkin aivan rauhassa purra korvansa sisustaa, luimistihan vaan vähäsen kärsivätä ruumiin osaansa. Vaan kun linnun silmä vähänkin vältti, teki hän taidokasta lähestymistään.
Lintu ei kuolemakseen huomannut Miisua. Se puuhaili poikiensa kanssa, hankki niille perhosia ja matoja ja opetti syömään. Kovin ne vielä olivatkin äkkinäisiä ja heikkoja. Parhaiksi jaksoivat pajukon oksilla pysytelläitä ja heikoimmat useasti tuiskahtivat nurin niskoin heinikkoon. Silloin hyppäsi aina emo ja auttoi pienokaisen oksalle. Saamattomina ja kykenemättöminä ne sirkuttivat oksilla ja kilpa aina oli, kuka sai emon tuoman perhon tai madon. Emon lentäessä heitä kohti avautui jokainen suu, ja sirkutus kävi kiihkeimmilleen, kun näkivät emon tuovan nokassaan jotakin.
Miisu hiipi yhä lähemmäksi. Hänelläkin oli vikisevät, saamattomat pienet pojat, joille piti saada syötävää. Jo pääsi hän pajukon viereen, pienen pensaan suojaan. Ei tarvinnut enää muuta kuin vartosi sopivaa tilaisuutta iskeä kiinni.
Lintu juuri lensi läheiselle oksalle. Sillä oli nokassaan suuri perhonen, jota kurkottausi antamaan eräälle pojalleen…
Silloin Miisu laukasi. Kopsaus vaan, ja lintu oli oksalta lipaistu. Se rimpuili Miisun hampaissa, räpytti siipiään ja sirkutti. Pää pystyssä läksi Miisu lintu hampaissa kävelemään pihaan.
Matkalla Miisu oikein säikähti, kun yhtäkkiä eräs lintu lentää tuikasi esiin ja oli aivan kiinni tarttua Miisuun. Se oli Miisun hampaissa olevan linnun puoliso. Se oli nähnyt rakkaansa turmion, ja hätäpäissään nyt hyppeli Miisun edessä. Se oli niin pelkäämätön, että aivan Miisun jalkoihin heittäysi kuin rukoillakseen armoa. Miisun piti oikein kiertää tuota hätääntynyttä raukkaa. Vaan kun lintu kävi liijan rohkeaksi ja oli aivan suusta tulla repimään Miisun saalista, heräsi Miisun villi himo ja hän aivan huokeasti koppasi linnun käpäliinsä.
Nyt oli Miisulla kaksi lintua, kaksi paistia kahdelle pojalle, yksi kummallekin. Ensi saamansa oli hän jo hampaillaan rutaissut kuoliaaksi, ja nyt toinen hampaissa potki ja sirkutti ja räpytti siipiään niin rajusti, että oli siinä hallitsemista. Vaan Miisu nurisi ja terävillä hampaillaan ruhjoi senkin hengettömäksi.
Sitte Miisu mielissään oikein juoksujalassa jouduttausi pihaan ja heti suoraan meni pensaikon juurelle. Vaan siellä ei ollut poikia. Missä lienevät olleet. Miisu juoksenteli kaikki paikat pihassa ja naukui niin kovasti kuin taisi suussaan olevilta kahdelta linnulta. Hän ihmetteli, minne ne olivat joutuneet, kun ei näkynyt missään. Haeskeli huoneiden alukset, ullakot, uunien päällykset ja kaikki, ja alinomaa naukui kutsuvasti. Olisi nyt ollut niin hauskaa antaa noille pienoisille lintupaisti kummallekin.
Uskollisesti etsi Miisu poikiaan niin kauvan, kunnes löysi ne. Ne olivatkin hyvin kummallisessa paikassa. Elättimummon jalasta oli pudonnut paksusta sarasta tehty töppönen, ja siihen olivat he ruvenneet makaamaan. Kun Miisu sattui etsintömatkallaan kulkemaan mummon päällitse, huomasi hän poikansa. Hyppäsi niiden luo ja pani hyvillään rakkaan emon "kurnaun". Heti heräsivät pojat ja kurahtivat vastaukseksi. Vainu kävi niiden pieniin, tihkeröisiin neniin ja he alkoivat hamuta ympärillensä.
Silloin laski Miisu suustaan kaksi kuollutta lintua niiden eteen.