Elna on vielä aivan nuori, kuudennellatoista vasta, Kalle kahdenkymmenen.
He olivat tulleet tuttaviksi, ja Kalle oli kohteliaana poikana pitänyt velvollisuutenaan joka ilta saattaa Elnaa kotiin. Tuttavuus alkoi syksyllä, jolloin Elna tuli korutavarakauppaan. Kallesta oli Elna hyvin sievä tyttö, vaikka vielä kovin lapsellinen. Tuo tyttöhupakko voi nauraa kuollakseen vähäpätöisille asioille, aivan tyhjälle: kertoi aina ihmisistä, joita oli päivällä puodissa käynyt, kaikellaisia naurettavia juttuja, itsessään aivan vähäpätöisiä, vaan kyllä hän aina sai syytä nauruun.
Elnasta oli Kalle oikein kunnon poika, jota hän kunnioitti, ja oli suuresti mielissään, että Kalle hänen kanssaan seurusteli. Hän oli jo vuoden ajan kiihkeästi odottanut itselleen "kavaljeeria", ja nyt se oli ilmestynyt ihan kuin itsestään. Hän oli huomaavinaan, että moni tyttö häntä kadehti.
Erottuaan portilla Kallesta hän aina tutkisteli, miten paljon hän pojasta piti ja oli varma siitä, että hän rakasti Kallea. Eipä tuntenut ketään muutakaan, josta olisi enemmän pitänyt. Kalle oli siis se "oikea", ja hän jo Kallea muisti rukouksissaan iltasella maata pannessaan. Herra oli yhdistävä heidät kerran.
He olivat kohta kuin kihloissa, kävelivät kuutamoiltoina ja haaveksivat, sen he olivat monta kertaa toisilleen sanoneet. He puhuivat kodista niin kuin aivan kohta tulisivat sen laittamaan, ja Elna tunnusti rukoilleensakin tästä asiasta.
— Sinäkö rukoilet? Enpä olisi uskonut, ihmetteli Kalle.
— Mitenkä niin, enkö minä saisi rukoilla?
— Saat, saat, hyvä lapsi, vaan osaatko sinä nauramatta mitään tehdä?
— Eihän sitä itkusilmin tarvitse rukoilla. Minä en ole semmoinen pakana kuin sinä.
Kalle rakasti Elnaa ja oli varma siitä, että Elna myös häntä rakasti. Vaan hän kaipasi jotakin, jota hän ei tuntenut niinkään helposti voivansa saada. Hän ei ollut vielä kertaakaan hyväillyt tuota tyttöä, ei puristanut häntä rintaansa vasten, ei pitänyt häntä sylissään eikä suudellut häntä, jota kaikkea hän halusi ja joka piti kuulua rakkauden kuherrukseen. Oli kulunut jo koko pitkä talvi tuossa hurskaassa rakkaudessa. Vaikka hän oli varronnut, ei ollut vielä saanut tilaisuutta hyväillä. Elnassa oli jotakin, jota Kalle oli itsekseen ruvennut nimittämään "hurskaaksi viattomuudeksi", joka esti häntä sillä tavalla lähestymästä, eikä hän koskaan saanut sanoja suustaan sanoakseen Elnalle mitään semmoista. Vaan ei hän aikonut koko ikäänsä antaa suhteen semmoisenakaan olla: hänhän oli mies, jonka piti panna toimeen. Hän odotti kevättä ja kesää.