Kevät tuli ja kesä tuli. He kävelivät Väinölänniemellä ja istahtivat niemen nenässä penkille. Ilma oli ihana. Käki kukkui niemessä salmen toisella puolen. Sitä he kuuntelivat, ja Elna kuiskasi:
— Se kukkuu meille!
Kalle sai ikään kuin sisällisen kehoituksen, siirtyihe lähemmäksi ja sanoi:
— Koko luonto nyt rakastaa. Käetkin ovat yhdessä ja lempivät toisiaan.
Elna, anna mulle suutelo.
Kalle oli valmis sitä vastaan ottamaan. Elnastakin oli suuteleminen luonnollinen asia, kun he kerran rakastivat toisiaan, ja vastasi nauraen:
— Saathan sen, kun vaan otat!
Kalle kietoi kätensä hänen hoikan vartalonsa ympäri ja puristi häntä.
Sillä hetkellä Elnan muoto muuttui, ja hän istui turvattoman näköisenä Kallen kainalossa, sillä hän ei mitenkään vastannut hyväilyyn. Koko hänen lapsellinen sielunsa oli hetkeksi tullut hyvin totiseksi ja hienoimmalla arkuudella seurasi Kallen aikeita.
Kalle nosti hänet syliinsä ja asetti itseensä päin. Häntä ensin vähän hämmästytti Elnan muuttunut muoto; Elna oli kuin maasta siepattu ja voimakkailla käsillä kainaloista äkkiä nostettu pyörryttävään korkeuteen. Vaan Kallen silmissä paloi liekki, hän vapisi innosta, tarttui kahden käden Elnan päähän ja rupesi painamaan suudelmaa hänen hienoille, vaaleille huulilleen…
Silloin Elna ehdottomasti huudahti, melkein parkasi ja epätoivoisen voimilla ponnistihe irti.