Kalle säikähti pahasti ja päästi hänet heti. Elna läksi enempää virkkamatta kiireesti astumaan pois, jälelleen katsomatta. Kallesta näytti, että hän vähän etempänä purskahti itkemään.
Kalle oli kuin puusta pudonnut. Tuopa nyt oli kummallista! Mikähän sille tuli? Vaan hän ei osannut lähteä jälestä, kysymään sitä häneltä tai lohduttamaan häntä. Hän tunsi ikään kuin soimausta jostakin luvattomasta yrityksestä.
Hyvän ajan päästä vasta hän miltei häpeissään tuli niemeltä pois, oli punainen ja vältti katsoa vastaan tulijain silmiin.
Siihen se sitte jäi.
Elna on tullut naurunsa seassa omituisen totiseksi. Hän ei oikein ymmärrä itsekään tuota tapausta niemen nenässä, jonka tähden hän aina totisuutensa jälkeen sille nauraa makeasti.
Vaan Kallea hän ei enää kaipaa; olisi niin ilkeä kohdata toisiaan tuon tapauksen jälkeen. Kallekin näyttää pelkäävän häntä. Mitähän se Kalle mahtaa hänestä ajatella?
Kylmä yö.
Elokuun keskivaiheilla kulkee laiva Saimaan vesillä pohjoiseen päin. Koko päivän on tuullut kovasti ja ilma on kylmennyt kylmenemistään, sillä pohjoinen on puhaltanut. Taivas on ollut pilvessä koko päivän.
Laskeutuessaan synnyttää aurinko veripunaisen ruskon luoteistaivaalle, josta se ajaa pilviä vähitellen pois. Pohjoinen taivaan ranta paljastuu paljastumistaan, ja sieltä puhaltaa läpitunkevan kylmästi. Auringon syvemmälle vaipuessa vaalenee taivaan ranta, joka on nyt kuin auvennut, vaalean punainen meri. Se valaisee koko maailmaa, se levenee ja näyttää myöskin nielevän koko maailman. Se on kaunis, kamalan kaunis vaaleanpunainen meri, pohjaton meri. Siihen kuvastuu pohjoinen maailman ranta vuorineen, metsineen, saarineen: aallot välkkyvät sen valossa. Sieltä virtaava ilma kylmenee joka hetki.
Tuota katsellessa laivan kannelta tuntuu niin kamalalta, tuntuu niin turvattomalta. Tuo vaaleanpunainen meri on niin onnettomuutta huutavan näköinen, sen syvyyksissä on kätkettynä kurjuus ja hätä. Erittäinkin onnettomuutta ennustavan näköisiä ovat etäällä taivaan rannalla tuohon mereen kuvastuvat harvametsäiset vuoret. Kuinkakin kulkenemme, on siellä aina edessä kaukaisuudessa korkea mäki muutamine harvaoksaisine petäjineen, jotka kuvastuvat niin surullisesti vaaleanpunaiseen taivaan rantaan. Ne seisovat kuin köyhyyden ja kurjuuden kuvina siellä, väristen viluissaan.