— Eipäs, kello on kohtsillään 11: ajattelin 11 joutua kotiin.
— Kuka sen on määrännyt, että sinun pitää juuri 11 tulla kotiisi, eukkosiko?
— Ei sitä ole kukaan määrännyt, vaan minä sanoin vaimolleni 11 aikaan tulevani kotiin.
— Niin, arvasinhan sen! Se on sittekin eukkosi, jonka tähden sinä nyt "ajattelit" lähteä — oikeastaan olisit pakoitettu lähtemään. Mutta me nyt pakoitamme sinut kauniisti jäämään. Kuinka se nyt sopisi, että sinä lähtisit miesten seurasta näin aikaiseen sen vuoksi vaan, ettei rakas vaimosi pääse nukkumaan, jos et sinä ole hänen silmiään kiinni painamassa. Ole nyt kerrankin miehekäs ja istu miesten seurassa!
Tämmöisellä puheella tavallisesti saadaan uskollisinkin aviomies kääntymään ja ottamaan "hänelle miehenä kuuluva vapaus", huolimatta lupauksistaan vaimolleen ja ettei tuo rakas vaimo todellakaan voi nukkua ennen kuin miehensä tulee kotiin.
Mutta häneen näkyi tämä puhe tekevän samanlaisen vaikutuksen kuin maailmanmiehen ivaileva puhe hiljaiseen uskonnolliseen ihmiseen, jolla on syvät, koetellut vakaumukset. Hän kuunteli hymyillen ja tyyneenä ja sanoi:
— Minun pitää kuitenkin nyt lähteä. Minulla ei ole tapana olla myöhään.
Päästä siis hyvä veli minut menemään.
Kasvinkumppali ja koulutoveri pani liikkeelle koko etevän puhetaitonsa ja häntä tuli vielä auttamaan puolikymmentä muuta teräväkielistä miestä. Mutta hän pysyi yhtä levollisena, hymyili yhtä tyynesti. Kun kaikki nämä vanhat toverit ja ystävät olivat kaiken puhetaitonsa käyttäneet, kaikki hienot ja epähienot pistoksensa antaneet, oli hän yhtä järkähtämätön kuin alussa. Hän kertoi tyynesti entiset sanansa:
— Kyllä minun täytyy nyt lähteä, elkää pahastuko.
Hänen täytyi antaa mennä. Toivottaen toisille "iloista jatkoa" hän meni.