Hän on pankin virkamies, ja tapaan häntä usein pankissa. Tuo sama omituinen, salaperäinen, kätketty voima, henki, tai miksi sitä sanoisin, on sielläkin hänessä ja hänen ympärillään vallitsemassa, hänen istuessaan suorana pulpettinsa ääressä tai liikkuessaan vekseli tai muu paperi kädessään. Kun hän tulee oikein lähelle ja, miellyttävä hymyily kasvoillaan, puhelee — vekseleistä, kurssin muutoksista y.m.s. — on kuin olisi vastakkain tuon syvämielisen, hiljaisen ja vaatimattoman pastorin kanssa, jolla on selkeä otsa, kirkas, lempeä katse ja olennossaan ja ympärillään jotakin pyhää, pyhitettyä. Tuo hellyys ja pehmeys hänen olennossaan, tuo lempeä katse, nuo avomieliset kasvot ja tuo hieno käsi, jossa hän pitelee vekselipaperia, ne saattavat minut aina aavistamaan, joka kerta kun joudun hänen lähelleen, vielä vienompaa hellyyttä ja pehmeyttä, katseen lempeyttä, kasvojen avomielisyyttä ja käden hienoutta, jotka häntä kotonaan ympäröivät — tuota olentoa, jonka hän omistaa, jossa hän puoleksi elää ja joka hänessä alati vallitsee.
Virkahuoneensa pöydällä edessään on hänellä hänen kuvansa kalliissa kehyksissä.
Kello 3 kun pankki suletaan, ilmestyy pankin edustalle puistoon pienenpuoleinen, nuori, kaunis, maukkaasti puettu nainen, työntäen lapsen vaunuja, joissa makaa nuorin lapsi, ja sivullaan seuraa pieni, kolmen vuoden vanha poika.
Silloin juuri on mies asettunut pankin akkunaan, hymyilee ja nyökäyttää päätään.
Vaimo vastaa samalla tavalla.
— Kohtapa isä tulee, kohtapa isä tulee, — hyräilee hän lapsilleen kävellessään ja työntäessään vaunuja puiston käytävillä.
Isä tuleekin kohta. Kadulle tultuaan hän jotakin huudahtaa, ja kohta hän on vaimonsa rinnalla ja ottaa pojan syliinsä. He käyvät jossakin puiston kolkassa istumassa, loruillen lastensa kanssa.
Noin he ovat melkein aina yhdessä. Miestä ei tapaa yksinään juuri muualla kuin virkatoimessaan pankissa. Yhdessä he ajelevat ulos kaupungista vaunuissaan, joiden pyörät välähtelevät auringon paisteessa, milloin mies, milloin vaimo ollen ohjaksissa; yhdessä he käyvät teaatterissa ja konsertissa, milloin niissä käyvät, sillä he käyvät semmoisissa harvoin. Miltei mieluimmin käyvät he kirkossa, jossa heitä näyttää enin miellyttävän urkujen juhlallinen ja kaunis soitto. Kesällä he ovat useampana iltana vesillä, tuolla lahdelmissa ja saarien lomissa soudellen, pikku poikansa mukanaan. He soutavat vuorotellen ja vuoroon ohjaavat maalilaitaista venettä, seisottelevat aina väliin, ovat äänettöminä ja nauttivat kauniista luonnosta.
Vieraisilla he käyvät aniharvoin. He ovatkin muualta tulleet tälle paikkakunnalle, vaan eivät näy tahtovankaan hankkia itselleen tuttavia. He elävät niin kodikasta elämää, elävät niin toisilleen, että se näkyy heistä, olivatpa he missä tahansa; he ovat aina niin toisiinsa turvauneina.
He näyttävät elävän vaan kahden, toisiaan ja lapsiaan varten; he ovat aina kiintyneinä toisiinsa, alati huolehtivat ja palvelevat toisiaan. Kun heitä näen, juohtuvat aina mieleeni nuo uskolliset parittain elävät linnut, jotka ovat ikään kuin näkymättömällä langalla toisiinsa sidotut, jotka aina seuraavat toisiaan, pitkillä muuttomatkoilla pohjoisesta etelään ja päin vastoin, ja jotka seuraavat toisiaan kuolemaankin.