Eräs kauppaneuvoksen sukulaisneiti palasi ulkomailta ja tuli kassööriksi konttooriin.
Hän oli kaunis, miellyttävä, luonteeltaan herttainen, saanut hienon kasvatuksen sekä koti- että ulkomaalla.
Eerikki sai ihmeellisen kunnioituksen neitiin.
Ensi kerran näki nyt Eerikki neidin — ennen oli hän nähnyt hänet vaan etäämpää ja sattumalta — kun neiti soitti hänet luokseen pieneen kammariin suuremman konttoorihuoneen taakse. Eerikki vähän ällistyi ja sai hyvin kunnioittavan tunteen neitiä ja kaikkea hänen läheisyyttään kohtaan. Neiti näytti niin ylhäiseltä ja hienolta, hänellä näytti olevan hyvin kalliit kapineet huoneessaan, ja Eerikki kuvitteli ison mustan rautakaapin olevan täynnä kultarahoja ja suuria seteliä, jotka kaikki olivat neidin hallussa. Ja voivathan ne kaikki olla neidin omiakin, hyvinkin omia tuon neidin, joka oli monta vuotta ollut ulkomailla, tuolla kaukana maiden ja merien takana, missä Eerikki kuvitteli olevan vaan rikkautta ja onnea.
Neiti katsoi ensin Eerikkiä silmiin ja sitte koko poikaa, jolloin
Eerikki lensi yltäänsä punaiseksi.
— Ei käsiä pidetä taskuissa, sanoi neiti lempeästi.
Eerikki sivalsi kätensä housuntaskuista, joissa ne olivat hyväilleet kauppaneuvoksen poroastiasta puhallettuja sikaarin pätkiä, ja seisoi pystynä ja nöyränä kuin ensipäiväinen sotamies päällikkönsä edessä.
Neiti antoi pari kirjettä, jotka käski viedä postiin. Vaan kun Eerikki yritti niitä ottamaan, sanoi hän:
— Kädet pitää olla puhtaat! Kuinka sinä noin likaisilla käsillä…
Eerikki huomasi sikaarin pätkistä kätensä likaantuneen ja hohtavan punaisena kiirehti niitä pesemään.